Kaikki nörtit eivät ole valkoisia heteromiehiä
Vietin suuren osan viime viikosta ensimmäistä kertaa Suomessa järjestetyssä scifi- ja fantasiatapahtuma WorldConissa ja olen vieläkin vähän pyörällä päästäni, niin täynnä ja jännittäviä päivät olivat. Kaikkein positiivisinta WorldConissa oli se, että yleiseen fanitukseen ja tieteeseen keskittyvän ohjelman lisäksi tarjolla oli myös hurja määrä paneelikeskusteluja ja luentoja liittyen esimerkiksi feminismiin, sukupuoleen ja erilaisiin representaatiokysymyksiin. Oli ihan mieletöntä osallistua kansainväliseen nörttitapahtumaan, jossa keskusteltiin muun muassa ableismista, aseksuaalisuudesta, vanhempien naisten roolista scifikirjallisuudessa, LGBTQ+hahmoista ja etniseltä taustaltaan entistä monipuolisemmista supersankareista. Tämä oli erityisen tärkeää siksi, että monissa erilaisissa fanitus- ja nörttiyhteisöissä tuntuu edelleen olevan vaikeuksia ymmärtää, että nämä yhteisöt eivät kuulu jonkinlaisella yksinoikeudella valkoisille (hetero)miehille.
kuva: comicsalliance.com
Tästä huolimatta, tai kenties juuri tämän vääjäämättömän muutoksen takia, joidenkin ihmisten toisinaan jopa väkivaltaisia piirteitä saava pyrkimys rajata ns. nörtti- tai geekkikulttuuri ainoastaan yhdelle tietylle ihmisryhmälle kuuluvaksi on viime vuosina näkynyt monilla tähän kulttuuriin oleellisesti kuuluvilla aloilla.
Esimerkiksi vain pari viikkoa sitten Marvel-sarjakuvien parissa työskentelevä editori Heather Antos sai päälleen viharyöpyn postattuaan Twitteriin kuvan, jossa oli työkavereidensa kanssa pirtelöillä – siksi, että he olivat kaikki naisia ja kehtaavat tehdä työkseen sarjakuvia. WonderWoman -elokuvan ainoastaan naisille järjestetyt näytökset synnyttivät valtavan määrän itkupotkuraivareita kritiikkiä ja lopulta jopa oikeusjutun. Uusi Ghostbusters-elokuva, jossa haamujengiläiset olivat naisia ja heidän höpsö sihteerinsä oli mies oli tietysti samojen tyyppien mielestä ihan täysi katastrofi, ja viimeistään vähän aikaa sitten paljastettu Doctor Whon uusi olomuoto naisena sai miesvauvat kautta internetin repimään pelihousunsa lopullisesti – huolimatta siitä, että Tohtori on ulkomuotoaan vaihtava avaruusolento, joka on tähän mennessä esiintynyt 12 eri miehen hahmossa. Mutta että nainen? Mahdotonta!
Pelimaailmassa puolestaan etenkin naispuoliset ja transsukupuoliset pelintekijät, peliarvostelijat ja pelaajat ovat joutuneet kokemaan kamalilla tavoilla, miten suurena uhkana jotkut miehet heidän silkkaa olemassaoloaan pitävät. Häirintä on säännönmukaista ja jatkuvaa, ja se saa usein todella pelottavia muotoja. Esimerkiksi nerokkaiden Tropes Vs Women in Video games -videoiden ja Ordinary Women: Daring to Defy History –sarjan takana oleva Anita Sarkeesian on saanut raiskaus- ja tappouhkauksia, minkä lisäksi joku vitun valopää teki myös nettiin pelin, jossa kuka tahansa saattoi hiiren kursoria napsauttamalla hakata ruudulla näkyvää Sarkeesiania naamaan ja nähdä tämän kasvojen peittyvän mustelmiin ja vereen.
Kaikkia näitä nörttikulttuurin eri aloja sarjakuvista tv-sarjoihin ja peleihin yhdistää siis se, että niitä ajateltiin pitkään lähinnä valkoisten miesten valtakuntana, ja että jotkut eivät ole tästä vieläkään valmiita luopumaan.
Tämä on ollut minulle valtava pettymys monellakin tasolla. Olen itse identifioitunut jonkinlaiseksi nörtiksi ja/tai geekiksi vuosikaudet, mahdollisesti siitä lähtien kun yli 20 vuotta sitten sain ensimmäisen 8-bittisen Nintendoni, tai viimeistään siitä alkaen kun joskus teininä tajusin olevani kiinnostuneempi pelaamisesta ja fantasiaromaaneista kuin pussikaljasta ja pillurallin ajamisesta perjantaisin. Kuten monet muut, minäkin löysin lopulta nörttiyhteisöistä jonkinlaisen turvasataman, paikan, jossa jokainen sai olla omanlainen, vähän erilainen, eikä sillä ollut mitään väliä. Juuri tämä on mielestäni aina ollut nörttiyhteisöjen voima ja suurin sydän: se, että yhteiset kiinnostuksen kohteet ovat paljon tärkeämpiä kuin vaikka sukupuoli, etnisyys tai seksuaalinen suuntautuminen.
Siksi esimerkiksi #GamerGate ja muu vastaava kertakaikkisen paska kehitys on surettanut ja raivostuttanut minua niin valtavasti. Se likaa minun turvasatamani. Pidän myös erityisen järkyttävänä, että usein tavalla tai toisella muihin ryhmiin mahtumattomista ihmisistä koostuvat nörttiyhteisöt pyrkivät hylkimään muita, ja hylkimisen lisäksi peräti uhkailemaan – vain siksi, että joku sattuu olemaan kiinnostunut samoista asioista, mutta tuo yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin omat, toisinaan kriittisetkin kantantokantansa. Tämä ajattelumalli ei sovi lainkaan siihen yhteisöön, jonka parissa minä olen kasvanut ja jonka osaksi olen aina laskenut itseni. Valkoisilla miehillä ei ole yksinoikeutta nörttikulttuuriin.
Ja juuri tämän tendenssin selkeän hylkäämisen vuoksi WorldCon oli niin hieno tapahtuma. Monella tavalla voisi jopa sanoa, että se palautti uskoni nörtti- ja geekkiyhteisön potentiaaliin. Että on yhä olemassa tämä muistamani maailma, jossa kaikenlaisille ihmisille on tilaa. Sillä juuri niin sen pitää olla. Kaikki nörtit eivät todellakaan ole valkoisia heteromiehiä, vaan yhteisö on suuri ja monimuotoinen – annetaan sen näkyä, aina!
seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.