Lopetetaan täydellisyysleikki

Yhä useampia nuoria naisia vaivaa suorittamiskierre ja uupumus. Meikä ainakin joutuu nostamaan kätensä ja tunnustamaan: tuttu juttu. Kirjoitin jo vuosi sitten suorittamisstressin negatiivisesta vaikutuksesta parisuhteeseen, ja nyt on tullut aika myöntää, että negatiiviset vaikutukset ulottuvat jo monille muillekin elämän osa-alueille. (Esim. tämän blogin päivitysaktiivisuuteen.) Tämän tunnustaminen edes itselleni on ollut aika vaikeaa, mutta kun sain sen tehtyä, alkoi välittömästi vituttaa aivan valtavasti. Nimittäin se, että olen pitkään piilotellut väsymystäni kotona ja vain pärjännyt hampaat irvessä. Se, että feministinä olen leikkinyt jonkinlaista täydellistä naista sen sijaan, että olisin kehdannut puhua niin monia koskettavasta asiasta ääneen.

Kirjailija Saara Turunen totesi jokin aika sitten Imagessa, että naisten huono itsetunto on poliittinen asia. Ja niin on tämä väsymyskin – tai ainakin sen pitäisi olla. Molempiin kun on syynä sama käsitys siitä, ettei naisihminen kelpaa sellaisenaan, vaan joutuu ikään kuin ostamaan arvonsa: entisaikaan naisen kapeaan rooliin sopeutumalla, ja nykyään sillä että suorittaa monien siihen vanhaan rooliin kuuluvien elementtien lisäksi myös kaikki ne uudet. Kauniin kodin lisäksi pitää siis nyt olla myös vähintäänkin hyvä tutkinto, upea ura, jännittävä sosiaalinen elämä ja mieluiten vielä paloa poliittiseen toimintaan.

Ihan kuin muuten ei kehtaisi olla olemassa, ei vieläkään kehtaisi vaatia itselleen paikkaa tässä maailmassa.

Olen aina ollut sellainen tunnollinen suorittaja, monella tavalla just niitä tyyppejä, jotka paikkailevat puuttuvaa itsetuntoa sillä, että tekevät kaikenlaista ja mieluiten aina tosi hyvin. Meitä lienee aika paljon, meitä niin sanottuja kympin tyttöjä. Ja mutulla sanoisin, että meitä on aika paljon erityisesti tämän päivän feministeissä.

Viime vuosina feminismin näkyvyydessä on tapahtunut iso ja peruuttamaton muutos, ja nykyään erityisesti nuoret feministit ovat tosi paljon näkyvillä: me olemme lehdissä ja telkkarissa ja politiikassa ja täällä netissä. Se, mikä ei kuitenkaan ole muuttunut, on tapa jolla asioista uutisoidaan, tapa jolla valitaan mediassa esiin nostettavat ihmiset: he ovat aina olleet ja ovat edelleen niitä poikkeusyksilöitä (tai ainakin vaikuttavat sellaisilta). Heitä, jotka näyttävät kykenevän ihan kaikkeen.

Eri medioiden feministejä kuvaavien juttujen perusteella voisikin luulla, että nykyajan nuoret feministit ovat kaikki just niitä tyyppejä, joilla on nousujohteinen ura ja kolme tutkintoa ja jotka ovat kauniita ja kovassa kondiksessa ja lisäksi pitävät yllä kivasti kuratoitua Instagram-fiidiä.

Se ei toki ole kyseisten feministien syytä. Media ylläpitää täydellisyyden illuusioita ja kapitalismi pakottaa suorittamaan veren maku suussa. Meistä monet ovat nopeita pärjäämään myös siksi, että heikkouden merkit haistetaan heti, ja pelkäämme jonkun tulevan sanomaan, että kattokaa nyt, ei nää mimmit jaksa, ei niistä ole johtotehtäviin. Mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän haluaisin tästäkin huolimatta nykyfeminismiinkin lisää painotusta sille, että ihmisellä on oikeus olla heikko, olla jaksamatta, olla olematta aina niin helvetin hyvä. Haluaisin, että muistuttaisimme toisiamme tästä useammin – kukaan muu kun ei sitä puolestamme tee – ja samalla sanoisimme sen myös itsellemme.

Olenkin nyt päättänyt, että tästä lähtien pyrin sanomaan pärjäämiselle ja täydellisyyden teeskentelylle, että paskan marjat. Se olkoon uusi mottoni, jota aion yrittää soveltaa mahdollisimman moneen asiaan. Tasa-arvopyrkimykseni kun ei tarkoita sitä, että minun olisi lupa saada tai vaatia tasa-arvoa vain jos vaikutan aina niin vitun täydelliseltä.

Sen sijaan opettelen sanomaan, että olen itse asiassa tosi väsynyt. Sitten opettelen muistamaan, että se ei kerro jonkinlaisesta henkilökohtaisesta epäonnistumisestani, vaan siitä että tässä maailmassa naisilta (ja ihan kaikilta muiltakin) vaaditaan edelleen mahdottomia. Ja siksi kenties yksi radikaaleimmista asioista, jonka voimme feministeinä tehdä, on edes toisinaan sanoa että emme pärjää – että emme enää edes halua pärjätä tässä ainaisessa kilpajuoksussa, tässä typerässä täydellisyysleikissä. Että tästä lähtien kieltäydymme kokonaan pelaamasta tätä peliä.

Että paskan marjat.

 

 

jatka lukemista:
kun suorittamisstressi syö parisuhdetta
uraoivallus: älä vähättele ammattitaitoasi

 

seuraa blogia  Facebookissa ja Bloglovinissa.