Mistä puhumme kun puhumme abortista?

Abortti on tällä hetkellä kuuma poliittinen puheenaihe useissa eri maissa. Puolan aborttilainsäädäntö on jo nykyisellään täyttä kauhukamaa, ja nyt maassa koetetaan kieltää abortti kokonaan. Toteutuessaan lakimuutos mahdollistaisi sekä abortin hankkivan naisen että abortin suorittavan lääkärin rankaisemisen. Yhdysvalloissa Donald Trump puolestaan on kertonut kannattavansa paitsi abortin kieltämistä, myös abortin hankkivien naisten rankaisemista. Näitä keskusteluja seuratessani olen miettinyt paljon sitä, mistä todella puhumme kun puhumme abortista. Ja miksi näistä keskusteluista puuttuuvat kokonaan ne miehet, jotka aborttiin johtaviin raskauksiin ovat osallisina?

Sillä jostain syystä abortista ja erityisesti abortista rankaisemisesta puhuttaessa miehiin ei viitata sanallakaan. Miehet ovat toki näissä keskusteluissa monin tavoin läsnä ja usein eniten äänessä – poliitikkoina, piispoina ja kaikenlaisina besserwissereinä, jotka kokevat voivansa naisia ja heidän kehojaan määräillä. Mutta jostain syystä nämä lainsäätäjät ja moraalipoliisit eivät koskaan peräänkuuluta miesten vastuuta ei-toivotuista raskauksista, saati sitten vaadi miesten rankaisemista. Oletan kuitenkin niin puolalaisten kuin Trumpinkin tietävän, että raskauden alkuunsaattamiseen tarvitaan kahdenlaisia sukusoluja – se on ihan perusbilsaa. Miten voi siis olla, että poliitikot saattavat vakavalla naamalla vaatia rangaistusta ei-toivotun raskauden päättävälle naiselle, mutta miesten osallisuudesta asiaan ei hiiskahdetakaan?

En missään nimessä ehdota molempien osapuolten rankaisemista ratkaisuksi asiaan, mutta miesten osuuden puuttuminen keskustelusta kokonaan kertoo paljon siitä miten sekä aborttiin että seksuaalisuuteen ylipäänsä yhä suhtaudutaan. Tämä miesten vastuun maton alle lakaiseminen on tärkeä pointti erityisesti abortinvastustajien argumentteja ajatellen. Aborttia vastustavat tahot tykkäävät freimata itsensä elämää puolustaviksi tyypeiksi, ja esimerkiksi englanniksi he eivät yleensä kuvaile kantaansa sanalla anti-abortion vaan käyttävät sen sijaan kiertotermiä pro-life. Mutta niin kauan kun keskustelu abortista keskittyy naisiin syyllisinä tahoina, vaatii naiskehon kontrollointia sekä rangaistusta lisääntymisestä kieltäytyville naisille, kyseessä ei todellakaan ole jonkinlainen ylevä kaiken elämän puolustaminen. Kuten Laurie Penny tällaisista tyypeistä napakasti toteaa: ”[Y]ou are not ’pro-life’. You are anti-woman.”

Sillä juuri siitä aborttikeskusteluissa yleensä on kyse: naisvastaisesta retoriikasta ja naisvastaisesta politiikasta. Naisten vapaus määrätä omasta kropastaan ja siten omasta elämästään koetaan yhä jonkinlaisena uhkana patriarkaaliselle yhteiskuntajärjestykselle, ja niinpä akat on kertakaikkiaan saatava ruotuun. Kohdusta on hyvä aloittaa.

Tällaisella keskustelulla vahvistetaan myös ajatusta siitä, että seksuaalisuus on miehelle mukava ja nautinnollinen asia, mutta naiselle se merkitsee lähinnä vastuuta ja pelkoa. Raskauden ehkäisyn ajatellaan yhä olevan lähinnä naisten vastuulla, ja niinpä miehet saavat paneskella ympäriinsä vailla huolta huomisesta. Jos he saattavatkin jonkun raskaaksi, asialla ei ole ikäänkuin mitään tekemistä heidän kanssaan – mies kun ei kanna vaikutuksia kehossaan, ja naisen syytähän se kuitenkin oli, jos tämä ei itse huolehtinut satavarmasta ehkäisystä. (Samalla ehkäisyyn aktiivisesti suhtautuvat naiset törmäävät edelleen stigmaan, jonka mukaan ehkäisyä käyttävät naiset ovat lutkia. Kyseessä on siis kertakaikkisen klassinen tapaus, jossa nainen ei voi voittaa, ihan sama mitä tekee.) Niinpä aborttilainsäädännöstä puhuttaessa ei todellakaan puhuta ainoastaan abortista tai esimerkiksi sikiön oikeuksista. Todellisuudessa kun puhumme abortista, puhumme naisen oikeudesta hallita omaa seksuaalisuuttaan ja omaa elämäänsä.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon sen nyt uudestaan: niin kauan kun tilanne on tällainen, älköön kukaan tulko minulle väittämään, että seksuaalinen tasa-arvo on jo saavutettu.