Nainen menee pilalle vanhetessaan
Jos nykykulttuuria on uskominen, suunnilleen pahinta, mitä naiselle voi tapahtua, on vanheneminen. Törmään jatkuvasti lukemattomiin tuotteisiin, mainoksiin ja postauksiin siitä, miten ikääntymistä peitellä. Meitä pelotellaan valtavasti: Juonteet ilmestyvät jo parikymppisenä! Ikääntymisen myötä iho veltostuu! Torju vanhentumisen merkit! Mutta miksi minun pitäisi oikeastaan huolestua siitä, ettei naamani ole enää yhtä kimmoisa kuin kuusitoistavuotiaana? Miten se vaikuttaa elämääni noin yleensä, tai minuun ihmisenä? Menenkö kenties ihan epätasapainoon ja ryhdyn vaikka äänestämään perussuomalaisia? Vähän epäilen.
Miksi siis vanhenemista pitäisi pelätä? Ja ennen kaikkea: miksi tämä pelko kuuluu vain naisille, siinä missä miesten ei tarvitse edes miettiä mittariin kertyviä vuosia ja niiden vaikutusta heidän naamavärkkiinsä?
Kuva: väinö kannisto / helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)
Nuoruutta palvovassa maailmassa ikääntymistä noin yleisesti ei varsinaisesti rakasteta, mutta sen merkkeihin suhtaudutaan edelleen naurettavan kaksijakoisesti ja sukupuolisidonnaisesti. Klassisen käsityksen mukaan miesten charmi vain lisääntyy kun ohimoille ilmestyy harmaata ja silmäkulmiin naurunryppyjä. Naisten sen sijaan ei kuulemma sovi edes esiintyä työpaikalla harmaahiuksisina, ja ryppykammosta nyt tietää jokainen, joka on joskus avannut aikakauslehden.
Miesten kohdalla karttuva ikä yhdistetään usein arvon nousuun: vanhempi mies meinaa lisää liksaa ja lisää valtaa. Naisen arvo sen sijaan on kauneudessa ja siten nuoruudessa, sillä jostain syystä olemme sitä mieltä, että vain nuori tai nuorelta näyttävä nainen voi olla kaunis. Niinpä ihon vähitellen veltostuessa naisen kokonaisarvon käyrä kääntyy jyrkkään laskuun. Mies siis paranee vanhetessaan, mutta naisen ajatellaan menevän pilalle hitaasti mutta jotenkin vääjäämättömästi, kuin hedelmäkulhoon liian pitkäksi aikaa unohtunut ja siellä vähitellen rypistyvä omena.
Naispuoliset näyttelijät ovat jo pitkään puhuneet siitä, miten heillä on ns. last fuckable day – siis hetki, jonka jälkeen heitä ei enää päästetä esittämään naispääosia, rakkauden ja himon kohteita, vaan he siirtyvät esittämään äitejä, kärttyisiä naapurintätejä ja muita yhtä hehkeitä hahmoja. Jos erilaisia lehtijuttuja ja miljoonia ihonhoitotuotteiden markkinointitekstejä on uskominen, näyttelijöiden lisäksi kaikilla muillakin naisilla on eräänlainen parasta ennen -päivä, jonka jälkeen rypyt ja harmaat hiukset ilmestyvät ja peli on menetetty. Siitä eteenpäin elämä onkin pelkkää ikääntymisen piilottelua tai siihen pyrkimistä.
Itselläni on kolmenkympin rajaviivan ylityttyä ollut hetkittäin kaikenlaista pientä ikäkriisiä, ja osa siitä on liittynyt tähän ajatukseen, että muutun joka vuosi vähän epäkelvommaksi vain siitä yksinkertaisesta syystä, että vanhenen ja että se alkaa myös vähitellen näkyä. Minäkin olen kasvanut ajattelemaan, että kelvatakseni ihoni on oltava silkoisen sileä eikä yksikään paikka saa roikkua. Siksi huolestun hetkittäin siitä, että otsani huolirypyt näyttävät muuttuvan pysyviksi ja että silmäkulmiini on kerääntynyt kaikenlaista kurttua. Pidän kuitenkin todella tärkeänä muistuttaa itseäni säännöllisesti, että maailma ei todellakaan järky siitä, että ihossani on nyt vähemmän kollageenia.
Se, että jo alle kaksikymppisille markkinoidaan ikääntymisen merkkejä häivyttäviä tuotteita, ei tarkoita, että ikääntymisessä olisi oikeasti mitään vikaa. Ja vaikka asia voi kuulostaa täydeltä itsestäänselvyydeltä, sen sanominen ääneen, sen muistuttaminen itselleen, on toisinaan hyvinkin radikaali teko.
Läträtään toki voiteilla jos siltä tuntuu ja pidetään ihostamme huolta jos halutaan, mutta pelonlietsonnan pitää päättyä. Elämänkokemuksella on oltava lupa näkyä myös naisten kohdalla, ja meidän pitäisi opetella arvostamaan sen merkkejä – sitä että on ollut iloja ja suruja, on rypistelty otsaa ja naurettu silmät sikkuralla. Paskat siitä kollageenista. Vaaditaan naisillekin viehätysvoiman lisääntymistä ikääntymisen sivutuotteena! Meistä kenelläkään ei ole parasta ennen -päivää.
Kommentit
Minulle on jäänyt mieleen naispuolisen kriitikon kommentti Sinkkuelämää-elokuvista ja päähenkilöiden vanhenemisesta: "Miksi kukaan haluaisi katsoa elokuvaa yli nelikymppisten naisten elämästä?"
Sinkkuelämää-leffoista voi olla monta mieltä, mutta minua ihmetytti, miksi meitä EI kiinnostaisi nelikymppisten naisten elämä? Loppuuko naisen kiinnostavuus kaksi-kolmekymppisenä? Haluavatko kaikenikäiset naiset mukamas katsoa vain nuorten aikuisten seikkailuja?
Argh, siis tuo on kyllä aivan karsea ja samalla ihan tosi kuvaava kommentti. Populaarikulttuurissahan nainen on usein olemassa nimenomaan vain ollessaan nuori ja himottava, mutta jotenkin toivoisi ettei näitä asenteita lähdettäisi sieltä enää pidemmälle levittämään. Miksi hitossa naisten pitäisi viimeistään nelikymppisinä siirtyä jotenkin hiljaa ja kiltisti takavasemmalle ja sitten lakata olemasta? KUKA TÄMÄN PASKAN ON KEKSINYT?
Tuollainen ajatus on myös erityisen typerä siksi, että monella tavallahan ne seikkailut ja ihmiset ja elämä ylipäänsä vaan syvenevät ajan kuluessa. Itse ainakin olin just kakskyt täyttäneenä huomattavasti vähemmän kiinnostava tyyppi kuin nykyään, ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että tiesin vähemmän, en ollut elänyt juuri ollenkaan. Perse oli ehkä piukempi silloin ja naamassa vähemmän ryppyjä, mutta jotenkin toivoisin, että ihmisten (siis myös naisten) kiinnostavuus määriteltäisiin jollain ihan toisenlaisia asioita painottavalla asteikolla.
"Elämänkokemuksella on oltava lupa näkyä myös naisten kohdalla, ja meidän pitäisi opetella arvostamaan sen merkkejä – sitä että on ollut iloja ja suruja, on rypistelty otsaa ja naurettu silmät sikkuralla."
Siis nimenomaan tämä! Ei rypyt ole jotain sellaista mitä pitäisi hävetä, ne ovat sinun omaa elämääsi. Mieluummin nauran läpi elämäni ja saan ryppyjä silmäkulmiin, kuin olen naama peruslukemilla jokaisessa elämäni hetkessä.
Mieluummin nauran läpi elämäni ja saan ryppyjä silmäkulmiin, kuin olen naama peruslukemilla jokaisessa elämäni hetkessä.
Just näin!
Kyllähän 16-vuotiailla on sileä naama, mutta myös yhä selvästi lapsen kasvot. En ymmärrä, miksi nelikymppisenkin pitäisi näyttää skidiltä.
Itsekin olen alkanut rypistyä silmäkulmista, ja se on ihan OK. Asiassa ehkä auttaa se, että samoja ikääntymisen merkkejä näkyy ystävillänikin, ja he ovat minusta ihan yhtä kauniita kuin ennenkin.
Sellainen tietty nuoruuden palvonta on kyllä monella tavalla tosi omituista, etenkin kun ajattelee, miten järkyttävän epäkypsiä meistä suurin osa on noin niin kuin ihmisinä vielä esimerkiksi just kuusitoistavuotiaana. Naama oli tosiaan kivan silkoinen, mutta kaikki muu olikin sitten aika perseestä. Miksi siis haluaisimme nyt leikkiä, ettei noista ajoista ole kulunut päivääkään?
Sellainen leffaklassikko, jossa sitä yhtäkkiä herää uudelleen teiniksi muuttuneena, on aina ollut about pahin painajaiseni. Mieluummin ryppyinen kuin teini-ikäinen, sanon ma!
Oman isoäitini kyvyttömyys hyväksyä omaa vanhenevaa ulkomuotoaan tuntui aina todella pahalta. Sitä toivoisi, että kukaan ei erehtyisi luulemaan itseään vähemmän merkitykselliseksi roikkuvien poskien tai otsaryppyjen takia. Ihmisen persoona tuppaa vain korostumaan vanhetessa (hyvässä ja pahassa) ja ainakin omien isovanhempien kohdalla heidän vanhat kasvonsa näyttivät juuri heidän tavoiltaan, olivat ne sitten nauravaiset, kiinnostuneet tai paheksuvat... :D Ja kuinka kauniiksi kädet voivatkaan muuttua vuosikymmenten työnteon myötä! Toivottavasti tällä näppistelyllä tulee olemaan samankaltainen vaikutus...
Minustakin ikä usein vain tavallaan kaunistaa ihmistä! On todella surullista, jos omaa vanhenevaa ulkomuotoaan ei kykene hyväksymään. Samalla se on kuitenkin tosi ymmärrettävää, etenkin nykyään - jos ihmiselle on täysi-ikäistymisestä lähtien toitotettu, että nyt edessä on pelkkää alamäkeä, rypistyt ja menet pilalle, osta tämä voide ja tuo seerumi, tee asialle jotain!, moisella viestinnällä on kai vähän pakostakin jokin vaikutus. Siksikin toivon, että voisimme kaikki jotenkin oppia hyväksymään ikääntymisemme jo nyt, vähitellen, suhtautua siihen normaalina asiana jonkinlaisen pelottavan mörön sijaan.
Jaiks, tuo hs:n artikkeli ja kommentti harmaista hiuksista. Oon 28v ja oon löytänyt itseltäni muutamia harmaita hiuskia. Kuulun niihin (harvoihin?), jotka eivät värjää hiuksiaan. Kieltämättä pienen kriisin paikka tämä. En tiedä, antaisinko asian olla, vai rupeisinko värjäämään hiuksiani uudelleen. Toisaalta ärsyttää tämä stressaaminen omasta ulkonäöstä. Itse tavallaan pelkään vanhenemista, koska olen tyytymätön ulkonäkööni jo nyt. Toisaalta taas toivon iän tuovan varmuutta. Ja minua ärsyttää, kuinka mediassa puhutaan naisten vanhenemisesta.
Minua surettaa ja suututtaa aivan valtavasti se, että kukaan joutuu edes kelaamaan tällaista - että pitäisikö muutamasta harmaasta hiuksesta huolestua, pitääkö ryppyjä vastaan taistella kaikin voimin ja niin edelleen. Kun kyseessä on kuitenkin ihan kaikille tapahtuva, luonnollinen asia! Miksi ihmeessä siitä on tehty suuri ja pelottava asia, naisille kaikkein kammottavin, jonka kohdalla meidän kaikkien pitää feikata, että eeeeeei, ei mulle vaan oo käynyt niin, minä en vanhene...! Tuntuu tosi inhottavalta, että joudumme kriiseilemään tällaisista.
Ymmärrän siis kuitenkin ihan täysin sen, että jos on epävarma ulkonäöstään tai siihen tyytymätön 'jo valmiiksi' (kuten suurin osa meistä valitettavasti taitaa olla), sitä saattaa tehdä mieli alkaa värjätä harmaita piiloon, peittää juonteet meikillä ja tehdä vaikka mitä, jotta ikä ei näkyisi. Tunne on minullekin tuttu, kuten varmaan suunnilleen kaikille. Itse kuitenkin kovasti toivoisin, että me kaikki löytäisimme jostakin kylliksi varmuutta siihen, ettemme lähtisi moiseen leikkiin mukaan. Kun kyllin moni viittaa kintaalla typerille odotuksille naisten suorastaan muovisesta ikinuoruudesta, se ihan tavallinen ikääntyminen vähitellen normalisoituu. Tai niin minä ainakin uskon - ja toivon. Kyseessä ovat ne pienet radikaalit teot, jotka lopulta saattavat johtaa vallankumoukseen sen suhteen, miten kulttuurimme naisiin suhtautuu ja mitä heiltä odottaa.
Niinpä itse sanoisin, että jos et varsinaisesti halua värjätä hiuksiasi ja suinkaan kykenet harmaidesi kanssa elämään, niin kanna ne pää pystyssä - niillä ei oikeasti ole mitään väliä! Ja jos se yhtään lohduttaa, niin vastaukset tuohon HS:n artikkelin typeryyksiin olivat onneksi suht yksimielisiä, ja valtaosa ihmisistä vaikuttaa olevan samaa mieltä siitä, että on paskapuhetta, että naisten harmaat hiukset heitä jotenkin vahingoittaisivat, työelämässä tai muutenkaan.
Rypyistä ja muista ikääntymisen merkeistä vouhkaaminen on ihan turhanpäiväistä ja eniten niistä tuntuvat skitsoavan tyypit, joiden persoonallisuus jollain tavalla nojaa lähinnä ulkonäköön ja vasta sen jälkeen, junou, persoonallisuuteen. Ihan samalla tavalla se toimii miesväelläkin, joille iskee ihan helvetillinen paniikki, kun aletaan käydä neljääkymmentä, timmi vatsa pääsee vähän turpoamaan ruuhkavuosien sähellyksessä ja geenilotossa saatu pälvikaljukin alkaa pilkistää.
Paitsi ne eivät panikoi, jotka on ihan tyytyväisiä itseensä, ryppyineen kaikkineen.
En tässä nyt varmaan koko ihmiskunnan suulla puhu, koska makuja ja mielipiteitä on monia, mutta mun mielestä ihminen näyttää hyvältä kun siitä tuntuu hyvältä, eikä peilistä katsova hyväksyvä ja tyytyväinen ilme maksa mitään.
Tärkeintä on, että SÄ pidät itsestäs ja eri mieltä olevat voi painua perseeseen.
T. Ihmeen mies
Kommentoi