Paidat pois: Rintojen pienennysleikkauksesta II

Kirjoitin vuoden alussa rintojen pienennysleikkaukseen liittyvistä ajatuksistani (pähkinänkuoressa: kiinnostais! Mut pelottaa kans!), ja nyt keväällä panin vihdoin toimeksi asian suhteen sitä muutamia lisäkuukauksia päässäni pyöriteltyäni. Olen yksinkertaisesti kyllästynyt siihen, että rinnat ovat jatkuvasti arat, juostessa juilii ikävästi ja pilateksessa puskurit ovat kertakaikkiaan tiellä. Haluan tästä eroon!

boob_atlas.png

Niinpä kävin suunnilleen kuukausi sitten vihdoin lääkärin pakeilla keskustelemassa asiasta. Lekuri sanoi ymmärtävänsä, ja että hänen nähdäkseen (kirjaimellisesti “nähdäkseen”, minä kun seistä tönötin siinä keskellä huonetta vailla paitaa) olisin niin sanotusti hyvä kandidaatti leikkaukseen. Lääkäri kirjoitti lähetteen plastiikkakirurgin pakeille, jonka kanssa sama homma toistui. Jännää kyllä, paidan poistaminen tuntemattomien ihmisten edessä alkoi tässä vaiheessa sujua jo lähes rutiinilla. Mitä nyt sairaalan valokuvausstudiossa vähän nolotti, kun painelin sinne kädessäni lähetelappu, jonka kuvassa nämä huoltoa kaipaavat ruumiinkappaleet oli ympyröity paksulla tussilla – ja valokuvaaja oli tietysti kolmekymppinen hipsterkundi.

No, mikäs siinä. Paita veks vaan taas. My first nudies, väänsin vitsiä tunnelmaa keventääkseni, kiva että nämä saa otettua tällä tavalla ammattimaisessa ympäristössä. Että tulee sitten kans laatukuvia! Parin huonon läpän jälkeen homma oli onneksi hoidossa ja sain vetää palttoon takaisin niskaan. Lähtiessäni studiosta näin, miten valokuvaajan valtavalle näytölle latautui äärimmäisen tarkka kuva paljaasta yläkropastani. Ei ollut kauhean mairitteleva kuva, ei. Lisäksi rintoja kivisti kaikesta siitä liivittä hengailusta. Viimeistään tässä vaiheessa taisin vakuuttua itsekin siitä, että leikkaus on oikea päätös.

Tällä hetkellä odotan, että vakuutusyhtiössä tutustuisivat kirurgin heille lähettämään lausuntoon ja päättäisivät sitten, korvataanko pienennysleikkaus lääketieteellisin perustein. Kirurgi sanoi uskovansa päätöksenteon sujuvan ihan ongelmitta, joten saa nähdä. Mikäli vakuutusyhtiö näyttää vihreää valoa, saattaisi leikkaukseen päästä jo suunnilleen puolen vuoden kuluessa.

Aika jännää siis!

 

Kuva: Bild (Sanottakoon tosin, että kyseisellä kuppikokokartalla lienee lähinnä vain viihdearvoa, eikä sen tieteelliseen tasoon tule luottaa liikaa.)

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään

Soopaa somessa: Mitä tehdä nettiseksismille?

Seuraa avautuminen: nimittäin someavautuminen. Olen tässä viime päivinä pohtinut paljon sosiaalista mediaa ja niitä asioita, joista en siinä tykkää. Törmään usein somen kautta kiinnostaviin linkkeihin ja saan vinkkejä mitä moninaisimmista asioista ja ilmiöistä, joihin en muuten välttämättä törmäisi. Mutta sen lisäksi, että kaverini jakavat Facebook-fiideissään ja Twitter-tileillään kaikenlaista hienoa, olen myös saanut huomata heistä monien jakavan siellä kaikenlaista ihan uskomattoman urpoa – kuten esimerkiksi tämän alla oleva kuvan. (Okei, ehkä muokkasin kuvaa ihan vähän. Ette salettiin arvaa, että miten.)

please.png

Pliis, ihan oikeasti?

Olen siis niin helvetin kyllästynyt kaikkeen tämäntyyppiseen paskaan, jota internet tuntuu olevan tupaten täynnä. On yleistä nettiseksismiä, naisvihamielisiä meemejä, ja sitten tämän kuvan tyyppistä heko-heko-tosi-hauskaa sukupuolistereotyypittelyä; naiset ovat hölmöjä hienohelmoja, joille ei kelpaa mikään, kun taas miestä miellyttämään riittää se, että vähän nakupellenä heiluttelet pekonia. SIIS KUKA NÄITÄ JUTTUJA OIKEIN KEKSII?

Teki mieli kysyä kuvan jakaneelta tutulta ja kuvasta tykänneiltä tyypeiltä samaten, että ovatkohan he mahdollisesti jo heränneet tajuamaan meidän elävän nyt herran vuotta 2015? Ja että emme siis esimerkiksi ole enää 50-luvulla? Ja että ajattelevatko nämä kuvaa jakaneet ja peukuttaneet naiset tosiaan, että totta! Just tollanen mä oon! Siis kyllä tää on faktaa!

En kuitenkaan kysynyt yhtään mitään, vaan skrollasin äkkiä eteenpäin, itsekseni muristen. Jäin kuitenkin miettimään, että miten tällaisiin juttuihin pitäisi reagoida… ja tajusin yhtäkkiä, että vaikka olenkin usein sitä mieltä, että ihmiset internetissä ovat kertakaikkiaan väärässä, en yleensä reagoi ollenkaan. Minua surettaa ja sylettää ihan tosissaan, että vielä nykyäänkin nuoret ja monin puolin valistuneet ihmiset jakavat tällaista paskaa netissä ja pitävät sitä tosi hauskana. Siitä huolimatta en yleensä jaksa vääntää ratakiskoa kenenkään kanssa erinäisillä foorumeilla, vaan poistun takavasemmalle nyhjöttämään netin pimeään feministinurkkaukseen. Lienen siis itse osa ongelmaa, kun kerran en tapaa tiedustella ihmisiltä kohteliaasti, tietävätkö he mitä vuotta nyt eletään.

Kyse ei ole siitä, etteikö tällaista valistustyötä pitäisi mielestäni tehdä. Itse en vain oikein ole jaksaa nettimeuhkaamista. (Paitsi tietysti tässä blogissa – tämä on nettimeuhkauskotini, ja tätä paikkaa lukuunottamatta kiukuttelen ja tiukkistelen vain tosielämässä, enkä internetissä ollenkaan.) Sukupuolistereotypiat, naisvihamielisyys ja yleinen idioottius kertakaikkiaan uuvuttavat. Samalla ne saavat minut vierastamaan somea, joka välillä tuntuu vievän paitsi uskoni ihmiskuntaan noin yleisesti, toisinaan myös jopa uskon omaan tuttavapiiriini. Mutta mitäpä asialle voisi tehdä? Pitäisikö nettipaskaan puuttua? Ja miten sitä voisi jaksaa?

 

Miten te suhtaudutte siihen, jos tuttunne levittävät seksististä soopaa somassa? Onko tapananne puuttua misogyniaan tai muuhun urpoiluun?

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta