Tosimiehen lokero on liian ahdas

Viime päivinä olen pohtinut maskuliinisuutta ja sitä, millaisia asioita me pidämme miehekkäinä. Pohdinta alkoi reaktiosta, jonka luulen olevan varsin tavanomainen, mutta jota häpeän: näin kaupungilla pitkään, hulmuavaan hameeseen pukeutuneen nuoren miehen, ja ensireaktioni oli lievä hämmästys. Oho, mies hameessa! Korjasin itseäni välittömästi: niin, siinä on ihminen hameessa, big deal. Minulla puolestani on jalassa housut, pukineita kaikki yhtälailla. Se, että ikäänkuin automaattisesti kummastuin näkemääni, kertoo kuitenkin paljon siitä miten älyttömän ahdas miehekkyyden käsite kulttuurissamme yhä edelleen on – siitä, miten pelottavan syvällä meissä tällainen ahdas ajattelu istuu, ja miten paljon meidän kaikkien tulee taistella tällaisesta lokeroinnista eroon päästäksemme.

Jaden Smith poseeraa hameessa Louis Vuittonin mainoksessa

 

Kuva: Jaden Smith / Instagram

 

Vaikka en missään nimessä uskokaan siihen, että esimerkiksi Suomi olisi ”riittävän tasa-arvoinen” maa (kuten BMW:n toimitusjohtaja niin nerokkaasti Hesarissa väläytti), naisten mahdollisuudet ja naiskuvan variaatiot ovat onneksi kehittyneet monella tavalla viime vuosikymmenten aikana. Minä saan esimerkiksi pukeutua housuihin, olla meikkaamatta ja päättää etten koskaan tahdo äidiksi. Miesten sen sijaan on yhä todella vaikeaa esimerkiksi pukeutua hameisiin, ja vanhemmuudesta haaveilevaa tai esimerkiksi kotivanhemmaksi halajavaa miestä tavataan edelleen katsoa vähän vinoon.

Kun ylläolevassa kuvassa poseeraavasta Jaden Smithistä tuli ensimmäinen Louis Vuittonin naistenvaatteita esitellyt miespuolinen malli, monet kulmakarvat kohosivat – mukaanlukien Smithin isän, Will Smithin, joka koetti ensin kieltää pojaltaan hameisiin pukeutumisen. Jaden on saanut selitellä asuvalintojaan moneen otteeseen, ja ilahduttavasti hän onkin jaksanut kerta toisensa jälkeen avata kyselijöille sitä, miten pyrkii garderoobivalinnoillaan purkamaan sukupuolittuneita pukeutumisnormeja.

Ja purkaa ne pitää: on järkyttävää, että nykyään mies voi pelkästään meikkaamisen vuoksi joutua häiriköinnin kohteeksi, ja niin sanottuihin ’naisten vaatteisiin’ pukeutuminen voi jopa johtaa väkivaltaan. Sillä kaikkihan tietävät, että nämä eivät ole juttuja, joita ”tosimies” tekee. Tosimies sitä, tosimies tätä. Tosimies rassaa autoa eikä ainakaan meikkaa, perkele.

Tosimiehen lokero on ihan helvetin ahdas.

Kuten olen aiemminkin sanonut, feminismillä ollaan kaikkien asialla – siis myös miesten. Feminismi pyrkii siihen, että sukupuoliin ja sukupuoli-ilmaisuun liittyvät stereotypiat eivät enää rajoittaisi ihmisten elämistä ja olemista. Siksi tällaiset ulkonäköön liittyvät ja esimerkiksi rooleihin, tehtäviin tai vaikka tunneilmaisuun liittyvät asiat ovat tärkeitä, ja niihin tulee kiinnittää huomiota.

Meidän pitää myös aktiivisesti koettaa muuttaa sekä maailmaa yleisesti että omia käsityksiämme siitä. Minuun on istutettu kummastus mekkoon pukeutuneesta miehestä, mutta se ei tarkoita, että a) mekkoon pukeutuneissa miehissä olisi mitään kummallista, tai että b) minä voisin vain tyytyä ensireaktiooni ja jättää pohtimatta ja purkamatta sen taustalla olevia ahtaita stereotypioita.

Osuvasti juuri asiaa pohdiskeltuani satuin myös näkemään myös tämän Outo homo -näytelmästä tutun Juuso Kekkosen Miehekkyys-videon. Videolla nostetaan esiin monta todella tärkeää pointtia paitsi ulkonäöllisistä seikoista, myös sellaisista tärkeistä teemoista kuin tunteiden näyttäminen tai toisen ihmisen koskettaminen. Kekkonen ilmaisee asian kerrassaan mainiosti: ”Meidän kulttuurissa miehen lokero on aivan järettömän rajattu, ja se, että me miehet ei pelkästään suostuta siihen vaan ruokitaan sitä sukupolvesta toiseen, se on outoa!”

Suosittelen ehdottomasti katsomaan videon ja laittamaan sen jakoon mahdollisimman laajasti.

https://youtube.com/watch?v=cynTifyC0rY

Ihanaa tässä asiassa on se, että muutos näyttäisi olevan positiiviseen päin. Suomessa Juuso Kekkosen kaltaiset miehet puhuvat siitä, miten käsityksemme maskuliinisuudesta tulisi laajentua, ja monet tuntemani miehet tekevät ylpeinä ruokaa ja haluavat puhua tunteistaan. Maailmalla puolestaan Jaden Smithin ja CoverGirl -malli James Charlesin kaltaiset tyypit toimivat ilahduttavina esimerkkeinä siitä, miten monet nuoret jo nyt näyttävät sukupuolistereotypioille keskisormea ja ovat just sitä mitä lystäävät, lokeroista piittaamatta.

Nämä ilmiöt ovat kaikki osa hienoa muutosta, ja meidän tulisi kaikkien tukea tätä uutta suuntaa parhaamme mukaan. Työskennellään yhdessä kohti päivää, jolloin kukaan ei enää kummastuisi nähdessään miehen mekossa – ehkä ei edes ajattelisi tyypin sukupuolta ollenkaan, vaan näkisi edessään vain ihmisen, pukeutuneena sellaisiin vaatteisiin kuin mieli milloinkin tekee.

 

jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:Feministinen miestenlehti SamuSukupuolistereotypioista: Saako mies kieltäytyä seksistä?Swedish Dads seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta Trendit

Kun suorittamisstressi syö parisuhdetta

Lilyssä on viime aikoina puhuttu paljon suorittamisesta, ja aihe on minullekin valitettavan tuttu. Olen aina ollut sellaista stressaavaa suorittajatyyppiä, joka ei ikinä tee tarpeeksi, ei koskaan ole kyllin hyvä. Poden kroonista huonommuudentunnetta suoriutuessani elämässä epärealistisen korkeita odotuksiani huonommin. Viime aikoina olen myös huomannut, että opiskeluista ja töistä johtuvan stressin keskellä parisuhteesta on tullut se osa-alue, joka jää pahasti muiden jalkoihin. Koska kumppanilta ei saa sen puoleen palkkakuittia kuin välitodistustakaan, alkaa ulkoisen arvostelun alla itseään piiskaava suorittaja helposti luistaa nimenomaan suhteen hoitamisesta. Samalla tämä kuitenkin käytännössä kaksinkertaistaa stressin: tiedän olevani kaikkea muuta kuin ihanteellinen kumppani – ja sitten alan stressata myös siitä. Noidankehä on valmis.

hkms000005.jpeg

Kuva: Tuntematon valokuvaaja / Helsingin kaupunginmuseo

 

Kun on kerran tottunut määrittämään itseään sen mukaan, millaisia arvosanoja, palkintoja tai muita suoritusmerkkejä saa, moinen mentaliteetti jää helposti päälle. Valitettavasti viime vuosina olen huomannut sen laajenneen koskemaan myös parisuhteen kaltaisia asioita. Haluaisin olla maailman ihanin, huomaavaisin ja huolehtivaisin kumppani, mutta tosiasiassa lienen enimmäkseen korkeintaan siedettävä sellainen. Parisuhteessa on myös se jännä juttu, että siinä missä esimerkiksi opiskelujen suhteen stressi ja tahto saavuttaa enemmän saattavat puskea tekemään enemmän töitä ja siten suoriutumaan paremmin, kotona oman kumppanin kanssa samaa ei välttämättä tapahdu. Koska koti on se suunnilleen ainoa paikka, jossa kukaan ei vaadi tietynlaista tulosta tai muuta menestystä, on tämä helposti se osa-alue, jossa suorittaja romahtaa eikä yhtäkkiä saa aikaan enää mitään.

Oma väsymykseni on viime aikoina päässyt sellaiseen pisteeseen, että jos satun olemaan kotona, makaan todennäköisesti sohvalla lähinnä kuiviin puristettua riepua muistuttaen. En millään jaksaisi tehdä mitään mukavaa, kokkaaminen tuntuu ylivoimaiselta haasteelta, ja yhteinen aika kumppanin kanssa typistyy typistymistään muiden hommien kiilatessa aina edelle. Lisäksi kumppani joutuu luonnollisesti kuuntelemaan paljon erilaisia murheita ja sitä yleistä stressivalitusta, onhan hän lähimpänä ihmisenä se, jonka kuuntelevaan korvaan kaikenlainen kurja kaadetaan. Lienee sanomattakin selvää, että tämä ei varsinaisesti auta kehittämään parisuhteeseen sellaista kivaa ja kepeää tunnelmaa.

Ja seksiinkin stressi tietysti vaikuttaa. Ainakin omalla kohdallani halut laskevat sitä mukaan mitä korkeammalle stressikäyrä kipuaa, ja jo yhdeksän jälkeen sänkyyn kaatuessani minua kiinnostaa vain ja ainoastaan nukkuminen. Tästäkin suorittaja onnistuu tietysti, väsymyksestään huolimatta, vetämään hirveät kierrokset – että nyt sitä jättää toisen ilman, vaikka sen tekisi mieli, ja nyt sillä on varmaan paha olla, ja kyllähän minäkin tahtoisin, mutta kun mä en jaksa…!

Olen keskustellut aiheesta kumppanini kanssa runsaasti ja olemmekin tehneet tilanteen parantamiseksi monenlaisia suunnitelmia yhteisistä aamukävelyistä aina treffi-iltoihin asti. Valitettavasti vain harvat niistä ovat toteutuneet, sillä stressiväsähtäneelle ihmiselle kivatkin suunnitelmat muuttuvat helposti jälleen yhdeksi asiaksi to do -listalla. Tämä onkin suorittamisstressissä se kaikkein surullisin asia: sitä huomaa, että edes ihanat asiat tärkeän ihmisen kanssa eivät aina yksinkertaisesti jaksa innostaa. Ja tämä tietysti saa kumppanin helposti tuntemaan olonsa torjutuksi tai tärkeysjärjestyksessä vihoviimeiseksi.

Itse olen tällä hetkellä sellaisessa tilanteessa, että tiedostan nämä asiat oikein hyvin, mutta samanaikaisesti en saa itsestäni irti sitä, että tekisin jotakin asian tilan parantamiseksi. Ja niin suorittamistressistä jää käteen vain se stressi ja loputon epäonnistumisen tunne, eikä parannusta tule.

Tämä on sellainen teksti, jota en päätä hyvään neuvoon enkä syvälliseen oivallukseen. Bloggaajilla on nykyään usein tapana kirjoittaa tavoista joilla he ovat selättäneet ongelmansa, mikä saa usein aikaan tunteen siitä, että kaikilla muilla on homma hallussa. Mutta minulla ei ainakaan ole – päinvastoin, usein asiat ovat kertakaikkisen levällään. Ja koska uskon, etten ole tämä tunteeni kanssa yksin, ajattelin nyt kääntyä teidän puoleenne ja neuvomisen sijaan herätellä keskustelua:

 

Onko suhteessa suorittaminen ja suorittamisstressi teille tuttua? Millä keinoin olette pyristelleet siitä eroon?

 

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa

Suhteet Rakkaus Seksi Ajattelin tänään