Kuulostaako oudolta, jos sanon, että minusta on ihanaa olla kaukana? Etäsuhteessa ollessani huomasin suhdemuodon sopivan minulle varsin hyvin, sillä saatoin helposti viettää pari kuukautta näkemättä kumppaniani enkä pahemmin kärsinyt siitä. Minun on yksinkertaisesti hyvä olla yksin. Nykyään asun yhdessä kumppanini kanssa ja olen tajunnut, että yksinoloon täytyy muistaa panostaa ihan eri tavalla. Niinpä me esimerkiksi matkustamme säännöllisesti entiseen kotimaahamme – yleensä eri aikoihin, molemmat yksin.

Luin joskus lehtijutun, jossa todettiin yhteisten lomien puutteen olevan about viimeinen niitti parisuhteen arkkuun – se, että molemmat buukkaavat omat lomat, tarkoitti artikkelin mukaan, että ero oli lähellä. Toki on varmasti myös tilanteita, joissa kyseessä on merkki suuremmista ongelmista, mutta tällaiseen yleistykseen en usko. Minusta meidän kannattaisi enemmänkin keskustella siitä, että monet parisuhteet saattaisivat olla paremmalla tolalla, jos kaikki osapuolet viettäisivät enemmän aikaa erikseen.

Jostain syystä tapaamme yhä ajatella, että parisuhteen tulisi olla tiukka symbioosi, jossa tehdään kaikki kimpassa: eletään arkea, lähdetään lomalle, ja mieluusti vielä harrastetaankin yhdessä. Itse taitaisin kyllästyä kumppanini naamavärkkiin aika nopeasti, jos joutuisin katselemaan tätä 24/7. Lisäksi epäilen, että pyrkimys tehdä mahdollisimman paljon asioita yhdessä saattaa monien kohdalla johtaa pettymykseen – sillä kuinka todennäköistä on, että kaksi ihmistä haluaa viettää samalla tavalla sekä arkensa että lomansa? Ja että myös vapaa-ajan kiinnostuksen kohteet mätsäävät?

Jos odotukset ovat näin kovat, sitä saattaa pahimmillaan päätyä pettymään kumppaniinsa ja alkaa ajatella, että kyseessä on meikälle väärä tyyppi… tai että ainakin tämän pitäisi jotenkin muuttua. Ja sellaisesta ajattelustahan ei yleensä seuraa mitään hyvää.

Ylipäänsä asioiden tekeminen yksin on mielestäni aliarvostettua. Omassa parisuhteessani homma onneksi toimii, mutta yksinolon järjestämistä on kyllä pitänyt opetella, etenkin siinä vaiheessa kun kotiosoite monen erillään asutun vuoden jälkeen muuttui yhteiseksi. Nyt balanssi on jo löytynyt ja vietämme paljon aikaa erillämme niin arjessa kuin lomallakin.

Sen sanominen tuntuu välillä melkein laittomalta, mutta itse olen täysin valmis julistamaan erillään vietetyn ajan yhdeksi tärkeimmistä syistä siihen, että suhteemme on edelleen, yli seitsemän vuoden jälkeen, helvetin hyvässä kunnossa. Yksin vietetty aika toimii myös tärkeänä muistutuksena siitä, että olen itsenäinen ihminen, ja lisäbonuksena yksin matkustaessani tai kotona ollessani en pääse vahingossakaan heittäytymään avuttomaksi.

Sitä paitsi se vanha viisaus, jonka mukaan distance makes the heart grow fonder pitää ehdottomasti paikkansa: kotiin on aina erityisen ihanaa palata, kun välissä on ensin ollut kunnolla etäisyyttä.

 
jatka lukemista:
nainen, matkusta yksin!
yhdessä asuminen on kivikautinen parisuhdenormi
 
seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.