Miehet päättävät miten nainen saa pukeutua

Ranskassa Cannesin (miespuolisen) pormestarin jokin aika sitten keksimä burkinikielto on saanut minut miettimään naisten sallittua pukeutumista – ja sitä kuka tuon sallitun rajoista päättää. Olette ehkä jo nähneetkin allaolevan, internetiä kiertäneen kuvaparin. Yksi kuva on tältä kesältä Ranskasta, jossa kaksi (miespuolista) poliisia pakottaa burkiniin pukeutuneen naisen riisuutumaan; toisessa kuvassa, joka on peräisin 1920-luvun Yhdysvalloista, (miespuolinen) rantapoliisi mittaa naisen uimapuvun lahkeen pituutta päättääkseen onko se kyllin siveellinen ja saako nainen jäädä rannalle. Kuvien rinnastus on tehokas. Miksi pukeutumisen kontrollointi on aina näin sukupuolittunutta? Miksi miehet päättävät, miten nainen saa pukeutua?

twitter.pngKuva: @cerqueic

Naisten pukeutumisesta on määrätty iät ja ajat: milloin ei ole saanut vilkkua nilkka, milloin ei polvi taikka reisi. Yhteistä näille kaikille ajoille ja niiden käsityksille Oikeanlaisesta ja Hyväksyttävästä naiskropan verhoamisesta on ollut se, että normit ovat aina miesten kehittämiä ja koskevat aina naisia.

Länsimaissa tykätään kuvitella, että naiset ovat täällä jo täydellisen vapaita, etenkin mitä vaatetusvalintoihin tulee. Tämä ei kuitenkaan ole totta, vaan naisten pukeutumista kontrolloidaan edelleen moninaisin tavoin. Esimerkiksi raiskausoikeudenkäynneissä tuodaan säännöllisesti esiin uhrin hameen mitta tai kaula-aukon avaruus. Ympäri maailmaa levinnyt Lutkamarssi-liike puolestaan sai alkunsa (miespuolisen) kanadalaisen poliisin huomautettua (naispuolisille) opiskelijoille, että naiset voisivat välttyä raiskauksilta jos eivät ”pukeutuisi kuin lutkat”.

Minihameeseen pukeutuneen naisen syyllistäminen väkivallan uhriksi joutumisesta ja burkinibänni ovat molemmat osa samaa ilmiötä. Molemmissa tapauksissa miehet ovat auktoriteettiasemassa, määräämässä naisen pukeutumisesta. Lienee itsestäänselvää, että huiviin, burkaan tai burkiniin ei mielestäni saa pakottaa ketään – mutta ei kyllä perkele bikineihinkään. On ihan turhaa väittää vapaudeksi sitä, että kaksi aseistettua miestä vaatii naista riisuutumaan, ja koko ajan ilmassa leijuu rangaistuksen uhka mikäli ihoa ei ala näkyä ja vähän äkkiä. Oman vapauskäsityksen pakottaminen muille tällä tavalla kehollisesti, häpäisten, sakoilla ja mahdollisesti jopa voimankäytöllä uhaten, on yhtä loogista kuin Yhdysvallat ‘tuomassa demokratiaa’ ja ‘vapauttamassa’ Afganistania ja Irakia panssarivaunuin sekä rynnäkkökiväärein. Kummassakaan tilanteessa ei tosiasiassa ole kysymys toisen osapuolen vapaudesta, vaan ensimmäisen määräysvallasta ja voimasta.

Tästä tuli mieleeni myös reilu viikko sitten helsinkiläisellä nudistirannalla sattunut tapaus, jossa turistinainen kertoi poliisille tulleensa miesten ahdistelemaksi. Naisen mukaan poliisi suhtautui asiaan vähättelevästi ja lähinnä kummasteli tämän läsnäoloa rannalla. ”Hän kysyi monta kertaa, enkö ymmärtänyt paikan olevan nudisteille ja huomautti, ettei nuorten ja kauniiden naisten ole normaalia mennä sinne”, nainen kertoi Hesarille.

Kroppaa ei siis ole hyväksyttävää peittää kokonaan – mutta ei sitä sovi kokonaan paljastaakaan. Jälleen kerran hyväksyttävä tapa toimia naisena tässä maailmassa on paitsi kovin kapea, myös miesten määriteltävissä. Vaatii nuorallakävelijän taituruutta tasapainoilla kaikkien vaatimusten välissä.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Dokkarivinkki: Cam Girlz

Yksi kiinnostavimmista Wonderlust-festareiden pornoelokuvanäytöksessä näkemistäni pätkistä oli peräisin yhdysvaltalaisesta Cam Girlz-dokumentista. Dokkari käsitteli nimensä mukaisesti camming-nimellä kulkevaa työtä – siis webbikameran edessä tapahtuvaa, usein seksuaalissävytteistä esiintymistä – sekä tällaista työtä tekeviä naisia. Näkemäni kymmenminuuttinen oli todella mielenkiintoinen ja harmittelin etten luultavasti tule koskaan näkemään elokuvaa kokonaisuudessaan. Mutta nyt! Iso käsi Cam Girlzin ohjaajalle, Sean Dunnelle, joka on ladannut koko dokumentin ilmaiseksi Vimeo-videopalveluun.

b29179521ebe4d56c8d56c80a54448fa_original.jpg

Cammingissa on siis kyse ilmiöstä, jota Vice-lehti dokkaria käsittelevässä jutussaan kuvaili sanoilla a hybrid of chat room, peep show, and strip club. Aihe on kiinnostava erityisesti siksi, että camming on osa paitsi täysin uusien, internetin synnyttämien työmuotojen aaltoa noin yleisesti, mutta myös seksityön muotona jotakin varsin uutta ja erilaista. Moniin perinteisen seksityön muotoihin verrattuna camming tarjoaa sitä tekeville ihmisille paljon etuja: sen lisäksi että työtä tehdään kotoa käsin ja se on itse asiassa huomattavasti vähemmän seksipainotteista kuin usein luullaan, kyseessä on myös varsin turvallinen seksityön muoto. (On tosin muistettava, että tämä koskee pitkälti länsimaisia ja monin muin tavoin suhteellisen hyvässä asemassa olevia esiintyjiä; muun seksityön tapaan myös nettikameran eteen saattaa valitettavasti päätyä työhön pakotettuja ihmiskaupan uhreja, eikä cam-tyttö siis ole automaattisesti aina itsenäinen ja työssään onnellinen toimija.) Ansaintamielessä camming on esiintyjien kannalta hieno juttu, sillä siinä missä ansiot esimerkiksi perinteisen pornon parissa ovat nettipiratismin vuoksi romahtaneet, livenä tapahtuvaa ja kommunikointiin perustuvaa nettishow’ta on käytännössä mahdoton piratoida. Ja toisin kuin peruspornon kohdalla, cam-tyttöjen ja heidän katselijoidensa välille muodostuu jatkuvan kontaktin kautta jopa todellisia ystävyyksiä – eräskin cam girl on kertonut vakikatsojiinsa kuuluvan pariskunnan nimenneen lapsensa hänen mukaansa!

Cam Girlz-dokkarissa kuullaan monia alalla työskenteleviä ja taustaltaan varsin erilaisia naisia. Mukana on nuorien sinkkujen lisäksi myös perheenäitejä sekä peräti yksi varsin varttuneeseen ikään ehtinyt leski, joka löysi webbikameratyöstä lohtua puolisonsa kuoltua. Kuten ohjaaja Dunne kertoi The Strangerille: ”Our subjects really run the gamut in terms of background, age, body type, race, and reasons for camming … But the one thing that seemed to bind all these seemingly disparate stories was the sense of empowerment and independence they’ve gained through this line of sex work.” Näiden naisten tarinoiden kuuleminen sekä heidän erilaisten lähestymis- ja esiintymistapojensa seuraaminen oli aiheesta juuri mitään tietämättömälle katsojalle todella jännittävää. Hetkittäin mietin antoiko Cam Girlz alasta kenties hieman yksioikoisen positiivisen kuvan, mutta dokkarin loppupuolella myös ammatin negatiivisempia puolia tuotiin esiin. Täysin silotellusta glamourdokumentista ei siis ole kysymys, ei vaikka kaikki siinä esiintyvät naiset kertovatkin nauttivansa työstään ja pitävänsä sitä jopa voimauttavana. Hienoa dokkarissa on myös se, että se päästää ääneen myös ihmiset kameran ja nettiyhteyden toisesta päästä: cam-tyttöjä katselevat miehet. Näistä haastatelluista miehistä yksikään ei ollut monien mielikuvien yksioikoinen nörtti tai kumppanin löytämiseen kykenemätön luuseri. Sen sijaan cam-asiakkaat olivat, aivan kuten cam-tytötkin, täysin normaaleja tyyppejä.

Arvostan suuresti tällaisia dokkareita, jotka tarjoavat elävän, vivahteikkaan kuvan jostakin kontroversiaalisesta aiheesta ja tuomitsemisen sijaan antavat asianomaisille tilaa kertoa omista kokemuksistaan ja näkemyksistään. Tällaiset elokuvat antavat ajattelemisen aihetta ja muistuttavat meitä siitä, että esimerkiksi seksityön kaltaiset aiheet eivät todellakaan ole niin mustavalkoisia kuin millaisina ne usein eri medioissa esitetään.

 

CAM GIRLZ from Sean Dunne on Vimeo.

 

Millaisia ajatuksia dokumentti teissä herättää?

Suhteet Seksi Leffat ja sarjat Uutiset ja yhteiskunta