Naiset ovat juuri nyt pinnalla politiikassa. Hillary Clinton teki historiaa tulemalla valituksi Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispuoliseksi valtapuolueen presidenttiehdokkaaksi, Iso-Britanniassa äskettäin vapautuneesta pääministerin paikasta kisasi kaksi naista, ja Japanissakin valittiin vastikään maan ensimmäinen naispuolinen kuvernööri. Monet feministit ovat juhlistaneet naispoliitikkojen nousua tärkeisiin asemiin feminismin riemuvoittoina, ja tästä olen luonnollisesti samaa mieltä. Samalla on kuitenkin painotettu, erityisesti Clintoniin liittyen, että vielä pidemmälle päästäksemme kaikkien naisten tulisi nyt puhaltaa yhteen hiileen ja äänestää naispuolista ehdokasta aina sen ollessa mahdollista. Mutta onko tosiaan näin? Pitääkö naisen äänestää aina naista?

Itse en ole tästä ihan vakuuttunut. Se, että näemme naisia ehdolla Britannian pääministerin tai Yhdysvaltain presidentin kaltaisiin pesteihin, on ehdottomasti feminismin ansiota – nykytilanteen jäljet kun johtavat suoraan suffragettien taisteluun naisten äänioikeuden puolesta. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti tarkoita, että naispuolinen poliitikko olisi aina automaattisesti feministi tai jakaisi muuten samat arvot kanssani. Ja minä olen asiaa pitkään pohdittuani tullut nyt siihen tulokseen, että tämä yhteinen arvopohja on minulle ehdokasta valittaessa kaikkein tärkeintä.

Älkää käsittäkö väärin: on ihan helvetin hienoa ja tärkeää, että näemme naisten vihdoin valtaavan alaa myös maailmanpolitiikassa. Kuten Jaclyn Friedman Time-lehdessä kirjoittaa, representaatiolla on todella suuri merkitys, sillä se vaikuttaa siihen millainen kuva meille muodostuu maailmasta ja mahdollisuuksistamme. Muistan itse alle kymmenvuotiaana valvoneeni silmät ristissä pitkälle yöhön seuratessani Elisabeth Rehnin tulosta presidentinvaaleissa. Joitakin vuosia myöhemmin juhlin teinityttönä Tarja Halosen voittoa. Sen symbolinen merkitys oli aivan valtava. Luultavasti jokaisesta suomalaisesta peruskoulusta löytyvä rivi presidenttien potretteja tuntui Halosen ansiosta yhtäkkiä ihan toisenlaiselta, kun pitkä rivi miehiä päättyikin naisen kuvaan. Se potretti teki todella kouriintuntuvan selväksi sen, että minustakin voisi tulla mitä tahansa: vaikka sitten presidentti, jos niin haluaisin. Kuten Michelle Obama julisti demokraattisen puolueen kokouksessa: “Because of Hillary Clinton, my daughters and all our sons and daughters now take for granted that a woman can be president of the United States.” Tällaisiin asemiin kohonneiden naisten merkitystä ja sen konkreettista vaikutusta yhteiskuntaan ja kulttuuriin ei siis missään nimessä pidä väheksyä.

Mutta.

Sukupuolen perusteella äänestäminen on kontroversiaalinen aihe feministien keskuudessa, ja esimerkiksi feministi-ikoni Gloria Steinem on syyttänyt Bernie Sandersia Clintonin sijaan tukeneita nuoria naisia siitä, että nämä halusivat mielipiteellään vain mielistellä miehiä. Mutta jos minun olisi pitänyt valita Clintonin ja Sandersin välillä, minäkin olisin aivan ehdottomasti äänestänyt Sandersia. Clinton on monella tapaa osa eliittivallan jatkumoa, jonka lisäksi tämä on muun muassa vastustanut homoliittoja sekä ollut vankasti Yhdysvaltain sotatoimien puolella Irakissa ja Afganistanissa. Totuus siis on, että myös naispuoliset poliitikot voivat olla kovia oikeistolaisia tai muuten kusipäitä.

Myöskään Iso-Britannian pääministerivaaleissa ehdolla olleista naisista kumpikaan ei olisi saanut minun ääntäni. Valituksi tullut Theresa May näyttää pyrkivän kohti Margaret Thatcherista muistuttavaa rautarouvalinjaa, jossa armoa ei anota, sääliä ei tunneta, ja ihmisoikeuksistakin voitaisiin vain hankkiutua eroon. Mayn kilpakumppani Andrea Leadsom puoluestaan kunnostautui pääministerikisassa selostamalla olevansa maan tulevaisuuteen Mayta sitoutuneempi ihan vain siitä syystä, että hänellä sattuu olemaan lapsia (äitinä kun koko maailma on sun sydän ja lässynlää). Ja sitten on tietysti Thatcher, se alkuperäinen kusipäinen naispoliitikko, joka kyykytti köyhiä tavalla jonka tulokset tuntuvat edelleen – niin vahvasti, että Thatcherin kuoltua muutama vuosi sitten tapahtumaa juhlittiin kaduilla ympäri maata. Thatcherin politiikka teki kertakaikkisen selväksi, että nainen ei todellakaan automaattisesti ole feministi ja siten (ainakin minun feminismini mukaan) kaikenlaista sortoa ja eriarvoisuutta vastaan.

On hienoa, että maailman johdosta löytyy nykyään myös naisia. Haluan kaikkien lasten kasvavan sellaisessa maailmassa, jossa heidän mielestään naispuolisessa presidentissä ei ole mitään kummallista. Siitä huolimatta en itse äänestäisi ketään ainoastaan sukupuolen perusteella. Jos hakijat olisivat mielestäni yhtä päteviä, valitsisin heistä todennäköisesti sen naispuolisen. (Tähän liittyvät myös esimerkiksi naiskiintiöt, jotka ovatkin sitten toinen mielenkiintoinen aihe myöhemmällä ajalla käsiteltäväksi.) Mutta niin kauan kun naisehdokas edustaa mielestäni suunnilleen itse saatanaa, kuten esimerkiksi Thatcher teki, en missään nimessä äänestäisi tätä vain tämän sukupuolen perusteella.

Mitä mieltä te olette – pitääkö naisen äänestää naista?

Kuva: fmcabezadevaca / Flickr (Creative Commons)