Vähemmän täydellinen elämä, tai: Avioliiton ja lasten pakosta

No Sex and the City

Jennifer Aniston on ilmeisesti mennä paukauttanut kihloihin. Ensimmäinen ajatukeni: Kivaa, jos Jennikkä on onnellinen. Ja heti seuraava: Toivottavasti tämä ei ole taipunut moiseen vain tavan vuoksi. Vielä viikko sitten Jenniferin raportoitiin nimittäin hylänneen miesystävänsä kosinnan ja sanoneen, että yleensä täydellisen elämän peruspilareina pidettävät avioliitto ja lapset eivät välttämättä tule kuulumaan hänen tulevaisuuteensa.

"A perfect life? I think that's sort of cliché, isn't it? Like, if you want to be happy, you should have the house, the husband, the kid... Kids are messy!"

Meikätyttö aplodeerasi moiselle lausunnolle kovaa, ja saatoinpa kenties vähän tuulettaakin. (Kuten ehkä jo tiedätte, en varsinaisesti ole avioliiton instituutiosta varauksettoman innoissani.) Ihanaa, että jopa Jenniferin kaltainen korkean profiilin julkkis on valmis sanomaan sen ääneen: ei, avioliitto ja äitiys eivät ole kaikkien naisten toivelistalla, eivätkä todellakaan onnellisuuden takeita. Sillä miksi vitussa naisen tulisi yhä tässä nykymaailmassa tahtoa naimisiin? Tai äidiksi?

Nämä kysymykset koskettavat väkisinkin tiettyyn ikään ehtineitä. Kun ystäväpiiri alkaa pukata jälkikasvua ihan toden teolla, tulee omaa positiota väistämättä mietittyä. (Lilyssä aihetta on viime aikoina pohtinut muun muassa A. Sinivaara palstallaan.) Vapaaehtoista lapsettomuutta katsotaan yhä usein kieroon – hyvänä esimerkkinä tästä Ylioppilaslehden taannoinen aihetta käsittelevä artikkeli, joka herätti ilmestyessään helvetillisen haloon. Ettäs kehtaavat sanoa etteivät tahdo lapsia! Vääräuskoiset! Ristille, saatana!

Sukulaistenkin kanssa asiasta joutuu usein vänkäämään. “Kyllä sun mieli voi vielä muuttua”, vakuutettiin minulle taannoin. Joo, voihan se. Kaikki mielipiteet voivat periaatteessa muuttua. Mutta miksi juuri tämän asian kohdalla siitä pitää niin paasata? Jos ilmoitan, että lempivärini on vihreä, ei kukaan koe tarpeelliseksi tulla kimittämään, että se voi vielä vaihtua – ehkä jo huomenna tykkäät Jemina enemmän sinisestä! Lapsien tahtominen, tai lähinnä tahtomattomatta jättäminen, tuntuu olevan ainoa sellainen mielipide jota väistämättä pidetään nuoruuden höpsöttelynä.

Vaan entäpä jos olen siitä varma? Jos tunnen itseni tarpeeksi hyvin tietääkseni, etten tahdo lapsia, useistakin syistä? Niitähän meinaan riittää: liikakansoitus, ekologisuus, maailman kertakaikkiaan paska yleinen tila jota todistamaan en tahdo tuoda uutta ihmistä; rauhaa, hiljaisuutta ja järjestystä rakastava luonteeni, joka ei jaksaisi mukuloita jaloissa pyörimässä. En yksinkertaisesti usko että nauttisin lapsiperhe-elämästä. Väkisinkö niitä skidejä siis pitäisi hankkia?

Sanotaan se jälleen kerran: kukin taaplatkoon tyylillään. Minä en tule lastenvaunujen eteen paasaamaan liikakansoituksesta ja jakamaan aborttiesitteitä – älköön siis kukaan tulko minulle sanomaan, että hankkisit lapsia, että tajuaisit mistä elämässä on kyse. Meillä kaikilla on onnellisuuden edellytyksemme, ja ainoastaan me itse tiedämme mitkä ne ovat.

Standardoidun täydellisen elämän vaatimukset helvettiin! Minä päätän itse mistä tykkään, ja jos aviomies ja lapset eivät satukaan kuulumaan sille listalle, ei se tee elämästäni vähemmän täydellistä. Toivottavasti näin on myös Jenniferin kohdalla. Avioliitto tai ei, lapsilla tai ilman, ihan sama – kunhan olisi onnellinen.

Mitä mieltä te olette - tarvitaanko täydelliseen elämään avioliitto ja lapsia?

 

Kuvat: crushable.com, customisedsigns.co.uk

Kommentit

sanumaria

niin ihmisestä riippuvaista. mun täydelliseen elämään kuuluu :) parikin muksua, jos niin suodaan. jos ei, niin ei.

Vierailija (Ei varmistettu)

No ei tarvita ei,kyllästymiseen asti väki jaksaa ihmetellä, kun paukautan suoraan etten lapsista tykkää enkä niitä todellakaan aio hankkia.
On se kumma miten muut tuntuu tietävän paremmin mitä tarvitsen tai haluan....

Ei tod ole haaveissa "perhe"normi mallin mukaan,mies ja koira riittävät vallan hyvin ja osoitteetkin vielä eri paikoissa vaikka oltu yhdessä jo 8 vuotta.

Jemina
No Sex and the City

sanumaria, niinpä - kaikilla on haaveensa. Minua vain ärsyttää niin saamaristi se, että muut tuppaavat tyrkyttää minulle omiaan, aivan kuin ne olisivat tai niiden tulisi olla jotenkin yleismaailmallisesti kaikkia naisia koskettavia. Vaan onneksi ei! Minä jätän lastenteon iloisesti niille, jotka siitä uskovat nauttivansa. Veikkaan, että kaikki pysyvät onnellisempina niin.

Vierailija, linkkisi jäi vaillinaiseksi, mutta tarkoittanet tätä juttua. Sen kirjoittajan ajatukset näyttävät kulkevan aika lailla omieni kanssa samaa matkaa, mitä nyt tämä osasi pukea sen kaiken sanoiksi paljon paremmin. Suosittelen kaikille jutun lukemista, ja laiskimpia varten postattakoon tähän sen ydin:

"I wish Aniston and Justin Theroux nothing but the best, but I wish our fixation on her left ring finger would stop. Not just hers, either: all women's. Our willingness to buy into this "Jen single and loathing it" narrative, and our willingness to watch romcom after romcom in which the professionally fulfilled woman realises that the only thing that will really bring her life meaning is a diamond ring are one and the same. And they're inextricable from our belief that an unmarried woman is somehow less of a woman. Incomplete. Unfulfilled. Miserable.

--

Well, I hope she's happy now. I mean it; I wish her decades of utter marital bliss. But more importantly, I wish – for the sake of gender equality and for frustrated single women everywhere – that we could snap out of it. There are plenty of gleefully unmarried women out there, just like there are plenty of miserably married women. They're all real, complete women."

 

 

Londra (Ei varmistettu)

Heh, tämä on itse asiassa asia, josta olen ollut harvinaisen kauan samaa mieltä. Eli viimeiset 17 vuotta olen ollut sitä mieltä, etten halua lapsia ja nyt kun niitä on kavereille alkanut tulla, musta tuntuu yhä vahvemmin, ettei ole mun juttu. Aika monesta muusta asiasta on näkymykseni muuttunut viimeisen 17 vuoden aikana, muttei tästä. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö mieleni vielä joskus muuttuisi, mutta pidän sitä kyllä melko epätodennäköisenä.

sanumaria

Jemina, aivan. Se on ärsyttävää kun tyrkytetään omia mielipiteitä varsinkin tässä aiheesta kovinkin kärkkäästi. Sama tosin päteen molemmin puolin, oon itse saanut näitä "mutta miten sä voit aatella että tuot tähän maailmaan lisää lapsia kun ylikansoitusta on muutenkin" tai "vauvat on ihan kamalia ja vaan pahenee kun kasvavat" tai "kauheen vanhanaikaista haluta olla vaimo ja äiti". Mää en tyrkytä, ja toivon ettei mulle tyrkytetä :)

vierailija (Ei varmistettu)

Lapsiin ei myöskään taritse avioliittoa :) hieman aiheen vierestä, mutta yhä korpeaa Kaivopuiston muutaman vuoden takainen uusi patsas hankinta, jossa raskaana oleva nainen katsoo merelle, odottaen puolisoaan/lapsen isää. Valmistumisen jälkeen lystin maksanut- ah niin konservatiivinen Kesko käski naisen sormeen lisättäväksi vihkisormuksen.
Itseäni ihmetyttää ylipäätänsä muiden kiinnostus toisten koti elämään ja elämän valintoihin. Jos ja kun kaikki tehdään omasta ja/tai yhteisestä päätöksestä, mitäpä se kenellekkään muulle kuuluu.
-ninni

Lulu (Ei varmistettu)

13v. aviossa, ei ole ollut eikä ole aikomustakaan hankkia jälkikasvua.

Jotkut tuntuvat ajattelevan että olet automaattisesti lastenvihaaja kun et halua omia. Totuus on että lapset ovat ihan ok, joskus jopa to-si viihdyttäviä, mutta nautin todella siitä vapaudesta jonka valittu lapsettomuus tuo. Pidänhän minä elefanteista ja siileistäkin, mutta en todellakaan halua niitä itselleni huollettavaksi. Mielummin nautin siitä ohikiitävästä hetkestä kun voin niitä ihailla siinä ympäristössä johon ne luontevasti kuuluvat. Voin myös kävellä paikalta pois kun huvittaa. Uskon että se on myös kaikkien hyvinvoinnin kannalta parasta.

Valintaani en edes tehnyt ylevistä ekologisista syistä, vaan puhtaasti itseäni kuunnellen.

Jemina
No Sex and the City

Vierailija, tuo onkin jännä kuvio - ja pitkässä suhteessa avoliittoon "etenemisen" välttämistä saa varmaan sitäkin puolustella ihan väsymykseen saakka. Minä kyllä kannatan moista! Uskon parinkin aiemman suhteeni kosahtaneen juuri siksi, että muutimme yhteen liian aikaisin. Aiemmista virheistäni toivottavasti jotakin oppineena mietinkin juuri vähän aikaa sitten, että nykyään en kovin helpolla tästä itsenäisyyteni osasesta kyllä luopuisi.

Londra, minusta on aina hienoa kun ihmiset tietävät mitä tahtovat ja mikä heidät tekee onnelliseksi. Siksikin välillä niin hämmentävät sellaiset "et tiedä mitä elämä on, et tunne itseäsi ennen kuin saat lapsen" -heitot. Ja käsittääkseni aika monet ihmiset päätyvät lapsentekoon eivät niinkään harkittujen päätösten jälkeen vaan puolivahingossa, virran mukana mennen tai ilman suurempia intohimoja vain koska "niin kuuluu tehdä". Miksi ihmeessä sellainen päättämättä jätetty päätös olisi jotenkin parempi kuin huolella tehty ja pitkään tiedetty päätös olla tahtomatta lapsia?

Tirlittan, minusta pahinta on se, kun ilmoitukseen olla lisääntymättä sanotaan, että NO SÄ ET OLE VIELÄ TAVANNUT SITÄ OIKEAA. Öö sori? Siis kun tapaan "sen oikean", tapahtuu pääkopassani jonkinlainen automaattinen puolilobotomia, ja unohdan entisen persoonani, mielipiteeni ja toiveeni? Just joo.

sanumaria, maailma taitaa olla pullollaan vähän tökerää populaa. Saahan sitä ajatella mitä tahansa (kuten "et tiedä elämästä ennen lapsia" tai "rikollista tehdä lisää lapsia liikakansoitetulle pallolle"), mutta kuka hullu moista menee toiselle päin naamaa ääneen laukomaan? Välillä on aika surullista tajuta, että ihmisten usko heidän oman mielipiteensä oikeassaoloon saa heidät unohtamaan kaikki alkeellisimmatkin käytöstavat.

ninni, ei, tosiaankaan ei tarvita avioliittoa lapsiin! Itse niputin asiat lähinnä tuon Jenniferin täydellisen elämän kliseen takia - sehän meinaan on totta, että yleisesti elämää ei tosiaankaan pidetä täydellisenä, jos siihen kuuluu muksu vaan ei miestä! Ja tosi mielenkiintoinen tuo kertomasi patsastarina, pitääkin ehdottomasti yrittää etsiä siitä lisää tietoa!

Lulu, "Pidänhän minä elefanteista ja siileistäkin, mutta en todellakaan halua niitä itselleni huollettavaksi. Mielummin nautin siitä ohikiitävästä hetkestä kun voin niitä ihailla siinä ympäristössä johon ne luontevasti kuuluvat. Voin myös kävellä paikalta pois kun huvittaa. Uskon että se on myös kaikkien hyvinvoinnin kannalta parasta." Aivan loistavasti sanottu! Aamen, sisko. Tätä argumenttia aion tästä lähtien käyttää aina kun joku tuo asian esiin!

 

-T- (Ei varmistettu)

Kaikkein ärsyttävintä on mun mielestä kun mulle on muutaman kerran sanottu että "kyllä säkin sitten tajuat/ymmärrät/ajattelet toisin/jne. kun sulla on omia lapsia". Voi v. voitteko jo tajuta että mä en taho lapsia (en sano etten koskaan, mutta tällä hetkellä musta tuntuu että en halua, eikö sekin riitä?) ja mä kyllä tajuan asioita ihan ilman niitä lapsiakin.

Repesin tuolle elefantti ja siili-kommentille, täytyy ottaa käyttöön :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Lapsiperheen elämä tuskin on täydellistä, ei ainakaan omani. Sanotaanhan, että elämä on kärsimystä, pitää vain valita mielenkiintoinen tapa kärsiä. Väestöräjähdys on hyvä perustelu lapsettomuudelle. Kyllähän kaltaisellani lapsellisella ihmisellä on tiettyjä mielipiteitä lapsettomista ihmisistä, mutta ne ovat vain minun käsityksiäni. Varmasti moni lapseton näkee elämänsä aivan eri valossa kuin miltä se minun silmissäni näyttää ja touhuani katsoessaan tuskin osaaani kadehtii.

Jemina
No Sex and the City

-T-, joo, minäkin vihaan usein ihan faktana esitettyä käsitystä siitä, että lapsen saamisen jälkeen ihmisen ajattelu jotenkin kehittyy, ja että lapsiperhe-elämän väliinjättävät eivät vain koskaan voi nousta tälle jollekin korkeammalle tasolle. Pyh, sanon minä!

Vierailija, lapsiperhe-elämää tuskin kukaan pitää täydellisenä - enemmän tuossa täydellisen elämän kliseessä olikin kyse siitä, mitkä elementit moiseen kuuluvat. Ja jostain syystä aviomies ja lapset kuuluvat yhä yleiseen käsitykseen naisen täydellisestä elämästä.

Ja kerro ihmeessä, millaisia mielipiteitä lapsellisilla on lapsettomista ihmisistä. On aina mielenkiintoista kuulla ns. naapuritontin tyyppien havaintoja asioista.

homohaukka (Ei varmistettu)

Vihaan kommentteja ”kyllä sit ymmärrä, kun on omia” ja ”kyllä sitä omaansa aina rakastaa”. Mitä jos ei rakastakaan? Mitä jos hajoaa siihen väsymykseen, sotkuun, kitinään ja yleensäkin lapsiperhe-elämään niin pahasti, että ei vaan kykene rakastamaan? En minä voi pelata tuollaista lottoa toisen ihmisen elämällä. Mielestä lapsella on oikeus syntyä ihmiselle, joka rakastaa sitä ehdottomasti. Jos sanon, että en pidä kissoista(no, kyllä mä vähän pidän, mutta leikitään että en) enkä halua sellaista hankkia. Kukaan ei kyseenalaista päätöstäni vaan keskustelu jatkuu tyyliin ”niistä lähtee kyllä paljon karvoja ja ne raapii kaikki seinät”. Kukaan ei tule sanomaan, että ota nyt vaan se kissa, kyllä se siitä. Kyllä sitä oppii rakastamaan, kun se on tuotu kotiin. Koiran hankkimisen aikanakin kaikki sukulaiset kommentoi, että kyllä se lapsi olisi helpompi. Ai missä universumissa? Saanko jättää lapsen yksin kotiin vuoden ikäisenä kahdeksaksi tunniksi tai saanko ottaa siitä kunnon niskaotteen komentaessa? Totteleeko se minua jo puolen vuoden ikäisenä ja on sisäsiisti jo hieman aiemmin?

Näin hieman vanhempana, kun on varmempi omasta päätöksestä, ei siitä tarvitse mennä kailottamaan jokaiselle vastaantulijalle. Asia nyt vaan on näin. Mutta kyllä minä oikaisen väärinkäsityksen, jos joku vihjailee tai kommentoi meidän tulevaa jälkikasvua. En pysty istumaan hiljaa ja nyökkäilemään hymynkare suunpielessä kuten mieheni tekee. Keskusteltiin tästä just vähän aikaa sitten, miksi itse käyn kärkkäästi kiinni noihin kommentteihin, kun taas mies vaan chillaa. Päädyttiin siihen, että kukaan ei oikeasti oleta miesten haluavan lapsia, kun naiset taas kaikki haluavat niitä. Itse yritän rikkoa äitimyyttiä minkä ehdin, kun miehen ei tarvitse olla mitään muuta kuin on. Hänelle se nyt on vaan aina ollut normaalia, että ei lapsia halua eikä siitä tarvitse sen enempää huudella. Eikä kukaan menisi edes ihmettelemään tuota, kun miehen setäkin on rempseä poikamies. Tyttölapsena taas olen aina kokenut, että minun kuuluu hankkia lapsia. Enkä sitä edes kyseenalaistanut kuin vasta täysikäisenä.

Mutta mietittiin miehen kanssa myös sitä, että onkohan lapsia haluavilla miehillä yhtä hankalaa tai jopa hankalampaa kuin vapaaehtoisesti lapsettomilla naisilla? Kukaan ei puhu miehistä, jotka haluavat tulla isäksi, miehistä joiden tavoite elämässä on saada jälkikasvua. Mieshän yleensä joudutaan ”pakottamaan” lasten hankintaan ja painostus tulee naiselta. Kuinka moni nainen(lapsia haluava) ottaisi kuitenkin jalat alle, jos mies sanoisi ekoilla treffeillä haluavansa viisi lasta? Naiset voivat aina hankkiutua raskaaksi ja ryhtyä yksinhuoltajiksi, mutta mistä miehet saavat sen lapsen? En nyt ole ihan varma, mutta uskoisin yksin asuvan naisen saavan helpommin myös adoptio-oikeuden kuin yksin asuvan miehen. Vapaaehtoisesti lapsettomilla (naisilla) on ihan hyvin asiat.

vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos ja aamen! Aivan samaa mieltä. Itselläkin on ajatus kypsynyt varmuudeksi siitä etten lapsia halua, eikä halua miesystävänikään. Kummatkin haluamme nauttia rauhasta ja toistemme seurasta.

Lapsenvahtina olen toiminut useempaakin otteeseen mieheni sisarusten lapsille, ja kyllä, rakastan heitä jokaista ihan hirveästi, mutta olen todella onnellinen kun saan jättää nämä rakkaat lapsukaiset sinne oven toiselle puolelle kotiin lähtiessäni.

Tätä päätöstä joutuu selittelemään useammin ja useammin koko aika. Isomman auton osto saa naamakirjassa aikaan kysymystentulvan: Tuleeko teille perheenlisäsystä? Ei, ei tule. Vaan isompi auto.

Isä -67 (Ei varmistettu)

Suoraan sanottuna koko kysymys on aika hassu. Eihän sitä kukaan pysty toisen puolesta sanomaan, mistä tämä voi onnelliseksi tulla. Ymmärrän toki tuollaisen kysymyksen esittämisen tässä yhteydessä.

Oma kokemukseni om, että miehet taitavat päästä tässä asiassa paljon vähemmällä neuvomisella. Oma äiti ehkä voisi poikansa osalta asiasta huolta kantaa. Ikään kuin lapsen saaminen ei olisi miestä koskettava asia siksi, että hän ei ole se, joka tulee raskaaksi ja synnyttää. Mimusta se on valitettava asia vanhemmuuden jakamisen näkökulmasta.

Itse oli muorenpana vahvasti sitä mieltä, etten lapsia halua tällaiseen maailmaan. Vakumukseni muuttui reilun 10 avioliittovuoden aikana - ex-puolisoni ei. Asia oli erossamme se vaikeimmin muutettava asia. Mielestäni oli hyvä, että hän ei ole lasta yrittänyt, vaikka oli lopulta valmis vuokseni omaa päätöstään muuttamaan.

Oman päätökseni takana oli halu kokea vanhemmuus. Täysin itsekkäät motiivit siis. Isäksi kasvaminen on ollut aika raskas prosessi, joka jatkuu loppuelämän. Sain mitä halusinkin ja varmaankin tekisin saman valinnan uudelleen, vaikka ei tämä ihan helppoa ole ollut.

Omasta taustastani huolimatta vanhemmuus ja avioliitto ovat kyllä jokaisen henkilökohtainen asia, mihin toisten ei pidä puuttua millään perusteella. Olen vakaumuksellinen kristitty, mutta uskonnolliset argumentit ovat tässä yhteydessä ihan yhtä asiattomia kuin kaikki muutkin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun perustelut kuulostaa aina vähän oudolle.. mut eikai mun loppujen lopuks ole pakko kenellekään perustellakaan. Mä itken silmäni turvoksiin aina kun luen uutisotsikoita. Varsinkin kun lapsille ja eläimille on tehty pahaa. Eli pidän lapsista ja sukulaislapsien eteen tekisi mitä vain. Mutta. Paikalleen kahlittua elefanttia potkittiin, siili tapettiin repimällä sen raajat irti (tästäkin tuli näköjään siili/elefantti juttu ) , kissanpennun suu liimattiin kiinni. YMS!! home - dokumentti, sun muut dokkarit planeetan tilasta. Mä en ikinä ikinä ikinä haluais että oma lapsi joutuis elää tällaisessa maailmassa. Niin kauan kun elämä on välinpitämättömiä, itsekkäitä ihmisiä ja järjenräjäyttävää julmuutta. Usein kun oon lukenu jonku otsikon että maailma loppuu 2012 tms niin eka ajatus on että loppuis vaan. En ole itsetuhoinen mutta tuntuu että ihmiskunta enemmän kun ansaitsis sen. Eikä näitä perusteluja ymmärretä. Mä olen vaan hullu. Ja todellaki ärsyttää nää äidit jotka yhtäkkii on jotai ylempää lajia ja tietävät mitä on rankka elämä, muut ei elämästä tiedä mitään - paitsi tietty muut äidit.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun perustelut kuulostaa aina vähän oudolle.. mut eikai mun loppujen lopuks ole pakko kenellekään perustellakaan. Mä itken silmäni turvoksiin aina kun luen uutisotsikoita. Varsinkin kun lapsille ja eläimille on tehty pahaa. Eli pidän lapsista ja sukulaislapsien eteen tekisi mitä vain. Mutta. Paikalleen kahlittua elefanttia potkittiin, siili tapettiin repimällä sen raajat irti (tästäkin tuli näköjään siili/elefantti juttu ) , kissanpennun suu liimattiin kiinni. YMS!! home - dokumentti, sun muut dokkarit planeetan tilasta. Mä en ikinä ikinä ikinä haluais että oma lapsi joutuis elää tällaisessa maailmassa. Niin kauan kun elämä on välinpitämättömiä, itsekkäitä ihmisiä ja järjenräjäyttävää julmuutta. Usein kun oon lukenu jonku otsikon että maailma loppuu 2012 tms niin eka ajatus on että loppuis vaan. En ole itsetuhoinen mutta tuntuu että ihmiskunta enemmän kun ansaitsis sen. Eikä näitä perusteluja ymmärretä. Mä olen vaan hullu. Ja todellaki ärsyttää nää äidit jotka yhtäkkii on jotai ylempää lajia ja tietävät mitä on rankka elämä, muut ei elämästä tiedä mitään - paitsi tietty muut äidit.

Vierailija (Ei varmistettu)

Täydellisen elämän klisee, niinpä. Itse olen tehnyt kaiken omassa elämässäni "epätäydellisesti". Ajattelin, etten ikinä hankkisi lapsia, kunnes kohtalon oikusta (liian nuorena) tulinkin äidiksi. Tällä hetkellä olen yh, ja vielä ylpeä ja peräti onnellinen siitä - arvatkaapa, millaisia kommentteja se kirvoittaa. Jos olet vain äiti, etkä vaimo, olet lapsetontakin sinkkua pahempi ja vähintään säälittävä epäonnistuja.

Itse koen olevani oikeastaan onnekas: minulla on lapseni joita rakastan, mutta myös vapaus ja itsenäisyys joita haluan. Ikätoverini kamppailevat vauvakuumeen kanssa ja hinkuvat alttarille, itse en ehtinyt moista kokea enkä edes ajatella - onneksi varmaan. Toisaalta saan kokea heidän kaipaamaansa perhe-elämää. Elän toisinaan rankkaa, mutta omanlaistani elämää.

Perinteinen perhemalli ei vain houkuta, enkä todellakaan kaipaa miestä sotkemaan omaa arkeani vaan nautin kevyemmästä suhteesta. Monen on vaikea tajuta, että yh ei aina tahdo naimisiin, vaikka vastuu onkin iso yksin kannettavaksi. En myöskään aio hankkia lisää lapsia vaikka nuori yhä olenkin, mikä sekin herättää kummastusta ja vakuuttelua siitä, että mieli voi vielä muuttua "kun oikea mies osuu kohdalle". Että ehdin vielä perustaa perheen. Mutta kun minulla on jo...?

Silti vaikka lapsellinen olen, en koe, että lapset ovat täydellisen elämän ehto. Koko ajatus täydellisestä elämästä on ihan typerä.

Ei-niin-haluttu-lapsi (Ei varmistettu)

Well done, girl!

Tiedän, miltä tuntuu, kun ei halua lapsia. Siis se kaikki muu paska, jonka sukulaiset ja "viisaat lapselliset" kaatavat niskaan. Kun ilmoitat, että penskoja ei ole tiedossa, asettuu yhtäkkiä joukko ihmisiä yläpuolellesi - he kertovat että jäät paitsi siitä ja siitä, ettet todella tiedä vielä tulevaisuuttasi ja omia halujasi. Excuse me! Miten niin en tiedä? En minäkään väitä kenellekkään tuoreelle äidille, että hänen elämänsä on täyttää vauvankakkaa tästä lähtien.

En halua lasta. Haluan uran, haluan tehdä jotain hyvää ITSELLENI. Koko lapsuuteni kärsin alkoholistivanhemmistani, miksi ihmeessä haluaisin kärsiä myöhemmin lapsesta? Vaippojen vaihto, lapsen harrastuksista iloitseminen, kouluntien alkuun auttaminen - mikään ei houkuta. Jos olen vanhana yksinäinen, olen varmaan saanut kuitenkin hienon uran, ystäviä, rakkautta (toivottavasti - näihinkin voin itse vaikuttaa). En halua päätyä hankkimaan vauvaa vain sen takia, että en olisi vanhuksena yksin. So be it.

Ja abortti. Tuli vain mieleen, että sepä se vasta paha onkin! Jos sanot, että voisit tehdä abortin mieluummin kuin hankkia lapsia, hyökkää kimppuusi lauma ihmisiä jotka julistavat sinut sairaaksi, itsekkääksi ja latovat aggressiivisesti faktat abortin kulusta naamallesi. Mistä moinen väkivalta lapsettomia/lapsia haluamattomia kohtaan? Miksi minun pitää selitellä päätöstäni, suostua koeteltavaksi ja kokea vielä päälle verbaalista väkivaltaa? En koe olevani mitenkään vajaa (naisena tai älyllisesti), vaikken lapsia haluakaan. En siis tarvitse osakseni aggressiivisuutta tai sääliä.

Kiitos.

huhhuh (Ei varmistettu)

Onpa yllättävää millaisella aggressiivisuudella ja raivolla tämä artikkeli ja iso osa kommenteista on kirjoitettu- pistää miettimään että noinko pahan mielen painostavat sukulaiset saa joillekkin? tosi surullista.

Itse noudatan elämässäni kristillisiä arvoja ja ajattelen, että naimisiin mennään vain kerran, tai ei ollenkaan, ja jos lapsia haluaa ne tulisi hankkia avioliitossa. En näistä mielipiteistä yleensä toitota ympäriinsä, koska yleensä näin "vanhanaikaisia" ja "konservatiivisia" mielipiteitä katsotaan hieman kieroon nykymaailmassa.

Ei-niin-haluttu-lapsi: En usko että kukaan sukulaisesi tai ystäväsi haluaa astua yläpuolellesi määräilemään, vaan pikemminkin uskon että lapsistaan onneliset läheisesi toivovat samaa onnea myös sinulle. Aika jolloin voit lapsia saada on kuitenkin rajallinen ja ystäväsi tiedostavat sen.

En ihmettele kommentteja joita satelee kun puhuu abortista. Abortti loppujen lopuksi on jo täysin tiedostavan ihmisen silpomista, virallisilla termeillä murha. Pystyisitkö itse silpomaan vaikkapa parhaan ystäväsi, tai hänen lapsensa jättimäisillä pihdeillä palasiksi? Raaja raajalta napsia jäsenet irti ja mestata pään poikki ja elää tyytyväisenä tietäen että juuri tapoit ihmisen tuottaen älyttömän määrän tuskaa? Minä en ainakaan, siksi toivon että kukaan ei kevyesti suhtautuisi kyseiseen aiheeseen.

Vierailija (Ei varmistettu)

En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas, mistä johtuen yllätyinkin kovasti viisi vuotta sitten tavatessani tyttäreni isän, ja huomasin haluavani lapsia.. Suunnittelimme perustavamme perheen ja niin teimme - kunnes se sitten hajosi. En edelleenkään pidä lapsista - paitsi omastani, enkä siitäkään aina - mutta sellaista se elämä on. Naimisiin en halua - mielipiteeni voi toki muuttua vuosien mittaan, mutta eipähän ole ketään kenen kanssa mennä naimisiin, joten mitä turhaan vaivaamaan päätään asialla :D

En itse tekisi aborttia, MUTTA jos joku ystävistäni haluaisi sen tehdä ja pyytäisi minua mukaan klinikalle, minä menisin. Menisin ja tukisin häntä koko sydämelläni saarnaamisen sijaan. Loppujen lopuksi haluan, että ystäväni ovat onnellisia, ihan niin kuin minäkin olen. En tekisi yhtään valintaa koskien perhettäni erilailla. En poistaisi lapseni isää elämästäni, vaikka emme yhdessä olekaan - enkä todellakaan poistaisi tytärtäni, jos mahdollisuus saapuisi.

Äitiyttä ei voi kuvailla sanoilla, eikä sitä osaa oikein ajatella ennen kuin todellisuudessa ON äiti, mistä johtuen minun mielestäni sukulaiset, jotka sanovat "et tiedä mistä jäät paitsi" pitää paikkansa. Se on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkää paskavaippojen vaihtamista ja koulutielle kuljettamista. MUTTA (jälleen kerran) olen myös sitä mieltä, että jokainen ihminen saa päättää ihan itse haluaako hän kokea kyseistä tunnetta. Kaikki asiat eivät vain sovi kaikille.

Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että olitpa lapseton, äiti, sinkku tai parisuhteessa/naimisissa, ihmiset tunkevat mielipiteitään sinulle asioistasi, vaikka eivät tietäisi elämäntilanteestasi yhtään mitään. Minun piti esittää Mummoni uudelle aviomiehelle, että en ole yksinhuoltaja, koska aviomies ei olisi hyväksynyt sitä. Siinä mietin sitten, että mitäköhän hittoa sekin asia kuuluu miehelle, joka ei edes ole sukua minulle.

Mielipideasioista ei koskaan pitäisi taistella - harmi vaan, että ne taistelut ovat yleensä ne mielenkiintoisimmat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ja vielä "Ei-Niin-Halutulle-Lapselle" niin kyllä myös "viisaat" lapsettomat osaavat antaa viisaitaan neuvoja. Kyllä minulle sanottiin muutaman kerran ihan suoraan, että "tee abortti" ja "MINÄ en ainakaan ole niin hullu, että tekisin lapsia ennen kuin olen 30-vuotias". Siinä vaiheessa, kun kyse on suunnitellusta lapsesta, ovat mielestäni kyseiset kommentit asiattomia.

Huomaavaisuus kumminkin puolin, se olis mun mielestä niin kiva juttu :)

miian
Inspirationainen

Aziaa. Kukin taaplatkoon tyylillään. Niitä, jotka eivät lapsia halua, tulisi mielestäni ennemmin kiittää: Kiitos kun ette ylikansoita maailmaa luomalla tänne taas lisää "hyviä kuluttajia", Kiitos kun käytte töissä ja tuotatte valtiolle verovaroja, Kiitos kun uskallatte olla omia itsejänne yhteisön painostuksesta huolimatta!! Koska maailma tarvitsee kaikenlaisia ihmisiä ja jokaisen ainutkertainen panos on tärkeä.

Vierailija (Ei varmistettu)

"Onpa yllättävää millaisella aggressiivisuudella ja raivolla tämä artikkeli ja iso osa kommenteista on kirjoitettu- pistää miettimään että noinko pahan mielen painostavat sukulaiset saa joillekkin? tosi surullista."

Ehkä pointti ei nyt ole niissä pelkissä sukulaisissa. En nyt usko painostavien sukulaisten aiheuttavan järkyttävän pahaa mieltä, mutta heiltä toivoisi enemmän hienotunteisuutta. Kukaan ei ole koskaan kysynyt, kärsinkö lapsettomuudesta tai muuta vastaavaa, ja uskoisin siinä tapauksessa kärsiväni kommenteista paljon enemmän. Minun tai kenenkään muun lapsenteko- tai tekemättömyyssuunnitelmat eivät mielestäni kuulu muille kuin asianomaisille, ei vaikka se esitettäisiin vitsin muodossa. Eikä kuulu myöskään raskaudenkeskeytyksetkään, sillä en usko yhtään kenenkään valitsevan sitä vaihtoehtoa herkin perustein.

Tuulee tuulee

Jos ei haittaa että keskustelu vähän rönsyää alkuperäisen postauksen aiheesta (no liippaa aika läheltä vielä): haluaisin kysyä esimerkiksi Vierailijalta klo 13:20 ja muilta samankaltaisesti ajattelevilta että miksi haluatte perheen mutta ette naimisiin? (Nyt kun ollaan netissä niin täytyy taas selittää tätä äänensävyä: siis en arvostele, vaan tuo ajatuskulku kiinnostaa, koska en ihan hiffaa mistä on kyse.) Eli mikä avioliitossa sinänsä ahdistaa/häiritsee/ei nappaa, jos kuitenkin ajatuksena on vakiintua (vai onko)? Siis, jos mä ajattelisin että tämän miehen kanssa haluan lapsia, niin ajattelisin myös että aion olla tän saman kanssa varsin pitkään, ja sitten ajattelisin että samalla nyt voidaan tehdä nää paperityötkin (=mennä naimisiin, olipa sitten ihan siviilivihkiminen tai johonkin uskontoon liittyvä toimitus). :D Onko tossa ajatusketjussa jotain, mikä poikkeaa omastasi? Vai liittyykö siihen avioliittoon instituutiona sinänsä jotain, mitä et halua tukea? Vai onko vaan kyse siitä että "ihan sama, miksi menisin naimisiin", vähän samalla tavalla kuin mulla olisi samassa tilanteessa (=jossa vakiintuminen ja lapset kiinnostaa) ajatus että "miksi en menisi naimisiin"?

Jemina
No Sex and the City

homohaukka, joo, jostakin syystä lapsien tahtomattomuus on ainoa sellainen mielipide, jota vastaan ihmiset kokevat tarvetta vakuutella mielen muuttumisen mahdollisuudesta. Vaikka kuten sanoit, kissaa ei kukaan tyrkyttäisi jos et sellaista tahdo. Ja minusta on oikein hyvä, että kerrot utelijoille mistä puhaltaa - luutuneet asenteet eivät koskaan muutu, jos me toisin valitsevat emme valaise ihmisiä siitä että jotkut tahtovat vähän erilaisen elämän. On rankkaa käydä näitä vääntöjä kerta toisensa jälkeen, mutta minä silti suosittelen sitä pelkän hymistelyn sijaan. Meidänkin mielipiteellämme on oikeus olla olemassa ja tulla kuulluksi.

vierailija, aivan - joskus isompi auto on vain isompi auto. Ja lapsista voi ihan hyvin tykätä, muttei tahtoa omia. Minusta tämä tällainen ajatuskulku on aika simppeliä, mutta jostain syystä kaikki eivät sitä vieläkään tajua.

Jenni L., samoilla linjoilla siis ollaan. Hurraa lapsivapaiden verkkovertaistuelle!

Isä -67, tykkään tuosta näkökulmasta, että vanhemmuuden taustallakin ovat loppujen lopuksi itsekkäät syyt. Lapsen väliinjättäviähän aina syytetään itsekkyydestä, mutta kun viimeksi tsekkasin, niin eivätpä lapsia hankkivatkaan moista mitenkään yleisen hyvän vuoksi tee. (Ja kummankaan lajin itsekkyydessä ei minun mielestäni ole välttämättä mitään vikaa - hyvä vain, jos ihmiset tietävät mitä tahtovat.) Kiva kuulla vanhemmankin myöntävän asian laita - olet ainakin minun kirjoissani ensimmäinen lajiasi!

Vierailija, minusta perustelusi kuulostavat ihan järkeviltä. Tiedän ehdottomasti tunteen. Mutta kuten itsekin sanoit - et ole kenellekään perusteluja velkaa, jos siltä ei tunnu!

Vierailija, niinpä, koko täydellisen elämän käsite on täysin typerä ja nurinkurinen ja saanee aikaan vain onnettomia ihmisiä. Jokainen tehköön ne tykkäämänsä asiat, ja siinä järjestyksessä kuin tahtoo!

Ei-niin-haluttu-lapsi, valitettavan monilla ihmisillä on tosiaan tapana asettua tuolla tavalla jotenkin moraalisesti korkeampaan asemaan. Mikä on minusta aika hassua - lapsen saaminen kun ei tietääkseni todista mitään ihmisen aivokapasiteetista tai yleisestä paremmuudesta, ainoastaan siitä että lisääntymisvälineet ovat toiminnassa niin itsellä kuin kumppanillakin!

Jemina
No Sex and the City

huhhuh, minustakin se on kauhean surullista, vaikka en voi väittää sen olevan yllättävää. Jopa Suomi on yhä aika perkeleellisen konservatiivinen paikka, kuten perinteistä perhemallia vastaan kapinoivat ovat saaneet kantapään kautta huomata. Lisäksi liityt itse erilaisten valintojen tuomitsevien kerhoon, "kuvailemalla" aborttia tuolla tavalla kommentissasi. Huomautettakoon siis tässä ja nyt, että koska kyseessä on minun palstani, eikä esimerkiksi jonkinlainen pro-life-julistusalue, tulen poistamaan vastaavanlaiset kommentit tulevaisuudessa.

Vierailija, äitiys on varmasti monia ihmeellisiä ja ihania asioita myös, sitä tuskin kukaan epäilee. Jotkut vain päättävät jättää homman väliin, ehkä osittain niiden ikävämpien puolien vuoksi, ehkä muista syistä. Mutta on totta, että mikäli sitä päättää elää lainkaan kultaisen keskitien ulkopuolella, erilaisia valintoja tehden, joutuu moista aina selittelemään. Aika perseestä, sanon minä!

Vierailija, käytöstapoja vaille jääneitä ihmisiä löytyy joka leiristä, se on selkiö. Aika valitettavaa tosin. Milloinkohan me kaikki oppisimme olemaan tölvimättä kanssaihmisiämme heidän valinnoistaan, ja noin kaiken kaikkiaan muuttuisimme hitusen vähemmän tuomitseviksi?

miian, "maailma tarvitsee kaikenlaisia ihmisiä ja jokaisen ainutkertainen panos on tärkeä." Aivan!

Vierailija, juuri näin. Raskaudenkeskeytyksen lisäksi en usko että niitä muitakaan päätöksiä kovin moni tekee hetken huumassa, oli kyse sitten lasten hankkimisesta tai ei. Siispä niin sukulaiset kuin täysin satunnaiset tyypitkin: lakatkaa suhtautumasta valintoihimme kuin ne olisivat vain päähänpisto! Oman elämän muotoon näin valtavasti vaikuttavat seikat on hei EHKÄ pohdittu läpi!

Am, minä olen omasta kannastani kirjoittanut jo aiemmin. (Linkki löytyy tekstistä.) Syitä avioliiton välttämiseen voi olla ihan yhtä lukemattomia kuin vaikkapa lasten hankkimiseen kuin hankkimatta jättämiseenkin. Joillekuille kyse ei ole "vain paperitöistä", vaan instituutio voi edustaa ihmisille monenlaisia asioita joita he eivät tahdo tukea tai joita he eivät koe tarvitsevansa elämässä. Nämä voivat olla mitä tahansa poliittisista syistä aina henkilökohtaisiin huonoihin kokemuksiin. Älköömme tässäkään asiassa tuomitko niitä jotka eri tavalla valitsevat, eikös juu.

Tuulee tuulee

Ei toki tuomita vaan yritetään ymmärtää, se mun pointti tossa kyselyssä olikin!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kaivattiin perusteluja perheelle ilman liittoa, tässä ajatuksen virtana muutama. Olen siis ollut naimisissa, typerin virhe ikinä. Minulla on myös lapsia, mutta ei hinkua vakiintumiseen monestakaan syystä. En koe avioliittoa tarpeellisena instituutiona. Se on ollut naiselle elinehto joskus aikoinaan, mutta miksi ihmeessä tarvitsisin nykyisin sidoksen ja velvoitteen toista ihmistä kohtaan, kun pystyn elättämään itse itseni? Sitä paitsi, eron kohdalla kyse ei valitettavasti ole vain "paperitöistä".

Perinne tai pinttynyt tapa on mielestäni huono syy solmia liittoa, ja jos suhde on hyvä anyways, mihin liittoa tarvittaisiin? Ajatuksen tasolal taas avioliitto herättää minussa ahdistavan konservatiivisia patriarkaalisia mielikuvia, en vain halua olla kenenkään vaimo. En myöskään koe, että koska erehdyin lapsen tietyn miehen kanssa tekemään, olisin velvollinen kärsimään elinkautista epätyydyttävässä suhteessa yhteisen lapsen takia. Tyytyminen johonkuhun "lasten takia" on surkea tekosyy, eikä tosiasiassa lastenkaan edun mukaista.

Kun mietin tuttaviani, yhdenkään avioliitto ei vaikuta sellaiselta, että se itseäni houkuttelisi. Päinvastoin. Ainoa etu on niinkin raadollinen kuin raha: rikas mies tekisi shoppailusta helpompaa ja mahdollistaisi isomman omistusasunnon. Mutta tuo etu on sen verran alhainen, että mieluummin tyydyn vähempään, joka on täysin omaa.

En halua edes vakiintua ylipäänsä, koska en taida uskoa yksiavioisuuteen. Saan paljon enemmän iloa ja nautintoa elämään hyvistä ystävyyssuhteista ja intohimoisista romansseista kuin sellaisesta en-ainakaan-kuole/mene nukkumaan-yksin-suhteesta. Kyllä aikuisen ihmisen on kyettävä nauttimaan myös yksin olosta. ei toiseen voi ripustautua eikä onni voi ikinä olla toisen ihmisen vastuulla ja kiinni kenestäkään muusta kuin sinusta itsestäsi.. Yksinolo on sitä paitsi voimaannuttavaa.

Ja let's face it, jokaisessa pitkässä suhteessa huuma hiipuu. Toista ihmistä ei voi eikä pidä mielestäni koskaan edes pyrkiä omistamaan/omimaan itselleen, joten miksi haluaisin rengastaa ihmisen jota rakastan? En halua "kuulua" kenellekään, en vain tarvitse sitä. Tieto siitä, että toinen ei ole "oma", pitää suhteen eri tavalla virkeänä. Vaikka olen äiti, olen myös nainen, ja kaipaan suhteelta muuta kuin vain vaipanvaihto-kumppania ja kädestä pitelijää.

Ja mitä lapsiin tulee: toki esim miehen malli on tärkeä, ja se onkin onneksi olemassa - muukin kuin biologinen isä. Valitettavan monesti vasta eron jälkeen haavhdutaan vanhemmuuden velvoitteisiin, ja joskus huoltoratkaisu (yhteishuolto, tapaamiset, elatustapu) voi olla ainoa joka pakottaa kantamaan vastuuta jälkikasvustaan. Yh:na koen olevani onnellinen voidessani kasvattaa lapseni ITSE. Täyden vastuun kanssa tulee myös täysi valta ja vapaus.

Avioero on tuonut minulle vapauden. Vapauden olla yksin itsenäisenä ihmisenä, vapauden toimia mieleni mukaan ja myös juridisesti itsellisyyden. En vaihtaisi sitä mihinkään.

Kommentoisin myös abortista, josta joku täällä moralisoi. Olen joutunut sen käymään lävitse, ei helppo asia ollenkaan. Kuitenkin ei-halutun-lapsen kasvattaminen kohdussa ja synnyttäminen olisi vielä kamalampaa, omassa tapauksessani syy aborttiin oli raiskaus. Pelottelu sikiön silpomisesta yms on tarpeetonta, kannattaisi ottaa faktoista selvää. Kyse on siinä vaiheessa vielä alkiosta, ja prosessi hoidetaan lääkeaineella. Kokemus vastaa lähinnä keskenmenoa. Surullinen ja tuskallinen asia, johon ajautuvan kuuluu saada tukea ja apua. Tärkeää olisi, että abortti hoituisi mahdollisimman nopeasti ja asiallisesti sitä tarvitseville.

Vierailija (Ei varmistettu)

Perheen perustaminen tuntuu tosiaan olevan vielä nyky-Suomessa jonkinlainen oletusarvo. Hyvä olisi näiden yli-innokkaiden puolestapuhujien ottaa huomioon sellainenkin asia, että kaikki eivät edes voi saada omia lapsia. "Kyllä sunkin mieles vielä muuttuu"- jutut paljastaa omasta mielestäni vaan puhujan maailmankuvan kovin kapea-alaiseksi. Väärässä paikassa ne sanat voi rohkaisun (jollaiseksi ne ilmeisesti on tarkoitettu) sijaan loukata todella kipeästi. Parempi olis jättää paasaaminen väliin. Toiset haluaa, toiset ei, toiset ei saa vaikka haluaa, toiset ei saa eikä halua...ja kaikki voi elää elämänsä yhtä onnellisena omalla tahollaan ja omalla tavallaan

Tuulee tuulee

Kiitos vastauksesta, Vierailija (12:04), tekstisi selkeytti hyvin ainakin yhtä tapaa ajatella asiasta! Arvelen ymmärtäväni kaiken mitä sanot, koska itsekin ajattelen monesta asiasta samalla tavalla. Mulle vaan jotenkin sillä avioliitolla ei ole niin suurta symbolista merkitystä että ikään kuin vasta sen jälkeen olisin "rengastettu", "elinkautisessa" tai "velvoitettu toista kohtaan" - oon sitä jo paljon aiemmin, siinä vaiheessa kun suhteesta tulee vakava tai saadaan lapsia tai ostetaan yhteinen asunto tai jotain. Tavallaan niin, että avioliitto ei enää sitä edeltävien sitoumusten päälle tolta osin "tunnu missään", vaan on vain hyvä syy juhlia läheisten kanssa ja helpottaa jotain byrokratiaa, heh. (Kokonaan toinen juttu on tietysti se, jos ei ylipäänsä halua sitoutua yhteen ihmiseen, ja silloin tietty ymmärrän ihan ihmettelemättäkin sen ettei halua naimisiin!)

Sellainen huomio vielä, että tuossa viestissäsi puhut vähän sekaisin ylipäänsä pitkistä suhteista, tylsistä suhteista ja avioliitoista, ja en aina tiedä mihin viittaat. Rikkaan miehen rahojen hyödyntämiseen ei välttämättä avioliittoa tarvita, eikä avioliitto aina tarkoita "en-ainakaan-kuole-yksin"-suhdetta (ja toisaalta sitoumukseton seurustelusuhde taas voi perustua juuri tuollaiseen) jne, ymmärsit varmaan pointin. Ehkä mua näissä avioliittokeskusteluissa usein hämääkin se lähtöoletus että avioliitto jotenkin ikään kuin mystisesti huonontaa aiemmin hyvän suhteen, tai että naimisiin mennään aina vähän epäilyttävistä syistä (kuten rahan takia), tai että vaikka nyt avoliitossa eläminen on jotenkin hirveästi kiihkeämpää ja romanttisempaa kuin aviossa. Jos ei ylipäänsä halua sitoutua niin hommahan on ihan selvä - miksipä silloin häitä pohtisi - mutta jos taas haluaa, niin enpä usko että ainakaan mun hyvää ja vakaata suhdetta naimisiin meno jotenkin pilaisi.

Mutjoo, tää nyt taas vähän rönsyilee. Eli ymmärrän hyvin esimerkiksi tuon, että avioliitto herättää fiiliksiä patriarkaalis-konservatiivisesta meiningistä, ja siis syyksi tehdä tai olla tekemättä jotain riittää tietysti aina tasan se, ettei se yksinkertaisesti tunnu omalta jutulta! On vaan kiinnostavaa kuulla, mitä ne syyt on, koska tosiaan itse en jostain syystä koe samalla tavalla vaikka mun periaatteessa kaikkien speksien puolesta (kaupunkilaisena punavihreänä feministinä jne :D) pitäisi kokea, heh.

Jemina
No Sex and the City

Vierailija, oikein kattavasti perusteltu, ja allekirjoitan monia kohtia. Itseäni koko ajatus avioliitosta ahdistaa lähinnä juuri sen herättämien mielikuvien vuoksi. Eikä kyse ole toki pelkästään mielikuvista - avioliitto kun on patriarkaalinen ja konservatiivinen juttu, sopimus jossa nainen siirretään yhden miehen omaisuudesta toiselle. Ja tällaista "perinnettä" en todellakaan koe tarpeelliseksi omalta kohdaltani jatkaa.

Am, ylläselittämäni lisäksi karsastan avioliittoa myös siksi, että se on jostakin todella omituisesta syystä yhä tänä päivänäkin niin oletusarvoinen juttu: maan tapa, automaatio, niin vain kuuluu tietyssä vaiheessa tehdä. Tätä kuvaa myös se, miten monet tavallasi kyselevät liiton väliin jättäviltä syistä, "yrittävät ymmärtää". Ainoastaan poikkeuksiahan pitää "yrittää" ymmärtää. Miksi ihmeessä avioliitto on yhä tuollainen oletusarvo, että sen valitsematta jättämistä pitää selittää? Tämä on minusta aika pelottavaa, ottaen huomioon että ollaan kuitenkin jo vuodessa 2012. Moinen saa karvat pystyyn meikätytöltä, etenkin kun kyseessä on tosiaan omasta mielestäni kaikinpuolin niin vinksahtanut perinne jolle ei luulisi olevan nykypäivänä enää mitään tarvetta.

 

Tuulee tuulee

No siis niin, uudenlaisia tai totutusta poikkeavia valintoja tosiaan joutuu yleensä selittämään enemmän kuin perinteiden mukaisia, tämän olen toki kohdannut itse omassa elämässäni monienkin asioiden kohdalla. Mun mielestä siitä ei tarvitse kysyjää syyllistää, sittenpähän selittää (tai jättää selittämättä jos ei aina huvita) ja ymmärrys kenties lisääntyy. Tästä alkujaan uudenlaisesta valinnasta voi sittemmin tulla normi jota ei enää kukaan ihmettele, tai sitten ei, kenpä tietää. Toivottavasti edelleen riittää sitä ymmärrystä myös perinteisen valinnan - syystä tai toisesta - tekevälle.

Jemina
No Sex and the City

Am, tarkoitus ei toki ole kysyjää syyllistää. Mutta veikkaan että monet "toisin valinneet" kypsyvät jatkuvasti selittelemään omaa tietään - etenkin kun ajattelevat ettei siinä luulisi olevan enää mitään ihmeellistä. Avioliiton ja lasten oletusarvoisuudessa minua juuri eniten nyppiikin se, että kun jättää nämä asiat valitsematta, joutuu väistämättä aina selittelemään. Tietänet tunteen. Niinpä se saattaa olla vähän valitettavaa, mutta uskon etten ole ainoa jota vuosien vänkäämisen jälkeen jo pelkkä kysymyskin väistämättä silittää vähän vastakarvaan. :)

Tuulee tuulee

Niin, haha, mä oon nyt se mummo joka kysyy että "miksi ihmeessä et syö lihaa". :) Mutta joo, jos ei tullut jo selväksi niin mun mielestä siis nimenomaan jokainen valitsee elämässään sen tien joka tuntuu omalta ja oikealta!

Jemina
No Sex and the City

Am, argh, aivan. Lihansyömättömyydestä ja kihlasormuksettomuudesta tiedustelevat mummot - aikamme piina!

Hartaimpana toiveena perhe (Ei varmistettu)

Tuttavapiirissäni on vain yksi henkilö, jolla ei ole lapsia ja joka ei niitä halua. Emme ole niin läheisiä, että olisimme keskustelleet siitä, kuinka paljon painostusta hän kokee lasten hankkimiseen. Luettuani tätä keskustelua olen todella yllättynyt siitä, kuinka voimakkaasti vapaaehtoisesti lapsettomat naiset kokevat painostusta lasten hankkimiseen. Tai kuinka paljon kyselyt päätöksen "varmuudesta/lopullisuudesta" loukkaavat. Ajatellessani asiaa toisin päin; miltä minusta tuntuisi, jos minulta koko ajan kyseltäisiin, miksi ihmeessä haluan lapsia ja vinguttaisiin siitä, kuinka paljosta jään paitsi lasten kanssa ja kuinka en sitten enää ymmärrä maailman menosta mitään, kun en ehdi seurata uutisia/ uutta kirjallisuutta / tieteen saavutuksia, ymmärrän, että sellainen ärsyttää ja saa aikaan pahan mielen.

En todella ole ikinä ymmärtänyt, mikä tarve ihmisillä on kyseenalaistaa kanssaihmisten toimintaa, jos se ei vahingoita ketään millään tapaa. Siis, jos jotkut eivät halua lapsia, hyvä niin! Eipä tarvitse meillä muilla olla niin huono omatunto tämän maapallon ylikansoittamisesta ;)

Ja vielä tuosta sukulaisten/ ystävien hössöityksestä siitä, että mieli voi vielä muuttua. Itse en lähtisi näin sanomaan puolitutuille, mutta jos paras ystäväni/sisareni ilmoittaisi yllättäen, ettei halua lapsia, haluaisin kyllä varmistaa, että hän on ajatellut asian ihan loppuun. HÄNEN HYVINVOINTINSA MIELESSÄNI. Toisaalta, tämä "en halua lapsia" -asenne on varmaankin sellainen, joka kehittyy pitkän ajan kuluessa ja jos sisareni olisi sitä mieltä, se ei varmaankaan tulisi yllätyksenä. PRO-CHOICE!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on aviomies ja neljä lasta ja odotan viidettä. Ja täydellinen elämä. Voi se elämä olla täydeöllistä näinkin. :) Ei tosiaankaan varmaan jonkun silmin , mutta oma elämä onkin oma. Ja en jaksa kuunnella arguentteja jostain liika kansoituksesta. Aika harva itse haluaa montaa lasta, jotn uskon et mun kaltaiset on vähemmistö. Ja mä voisin ottaa vaikka kuinka monta lasta. :) Enkä todellakaan suosittele lapsia niille jotka ei halua. Mun mielestä sellaisia lapsia syntyy jo nyt liikaa. Ei jakseta sitä säännöliistä arkea ja yhteisiä ruokahetkiä.

Banaanisplit (Ei varmistettu)

Tämä on vaikea aihe, koska kuulun niihin naisiin, joiden mieli on muuttunut vuosien saatossa kannasta ei ikinä kantaan ehkä joskus, muttei nyt. Iloitsen jopa siitä, että Suomessa ei sterilisaatiota saa alle 30-vuotiaana, vaikka aiemmin olin siitä niin raivona, että lähetin asista jopa kansanedustajille sähköpostia (kukaan ei muuten vastannut mistään puolueesta). Sain lisäaikaa ajatella mitä oikeasti haluan ja mistä oma kantani johtui. Enkä kirjoita tätä vähätelläkseni kenenkään kokemusta siitä kokeeko haluavansa elää ilman lapsia vai niiden kanssa. Kirjoitan tämän siksi, että monesti tämä lapsettomiin ihmisiin kohdistuva lausahdus "kyllä sun mieli vielä muuttuu" saattaa pitää paikkansa joidenkin ihmisten kohdalla, eikä heidänkään kokemustaan pitäisi väheksyä.

Ihmisten pitäisi opetella hienotunteisemmiksi lisääntymisestä puhuessaan. Minusta voisi mieluummin sanoa, vaikka että aika näyttää, kun puhutaan lasten haluamisesta tai haluamattomuudesta. En itse koe sitä mitenkään pahana kommenttina. Kokeeko joku vela tai lasta haluava asian niin?

Yh-äidin lapsena pelkäsin ja pelkään edelleen, että joutuisin yksin huolehtimaan lapsesta. Kuulostaa rumalta, kun sen sanoo ääneen, mutta näin asia on kohdallani. Kaikki resurssini menisi lapsesta huolehtimiseen ja melko köyhän lapsuuden jälkeen minulle on jäänyt olo, että haluan lisää materiaa. En halua vaihtaa toiveitani, unelmiani tai intohimojani pelkästään lapsenkasvatukseen. Tiedän, ettei lapsen saaminen tarkoita automaattisesti edellämainittuja asioita. Kuitenkin lapsena näin, miten paljon oma rakas äitini uhrasi lastensa eteen: sinnitteli pienipalkkaisessa ja vähän arvostusta nauttivasta työstä, ei hienoja lomia tai rahaa, jota olisi voinut laittaa itseensä. Haluaisin jotenkin korvata asian hänelle - niin että hän nyt vanhempana saisi rentoutua enemmän.

Tuntuu, että helpoin tilanne on ihmisillä, jotka ovat varmoja kannastaan: heillä, jotka eivät halua missään nimessä lapsia, ja heillä, jotka haluavat niitä hinnalla millä hyvänsä. Se täytyy sanoa, että vaikka media puskeekin vauva-koira-omakotitalo-aviomies-unelmaa yhä edelleen, ei vielä tarkoita että sitä unelmaa pitäisi sitten niiden dissata, jotka eivät sitä itselleen halua. Maailmasta löytyy kuitenkin paljon ihmisiä, joiden unelma on juuri tuo mies-koira-lapsi-omakotitalo-kombo. Eikä siinä mitään. Kunhan kukaan (koskee myös lapsettomia) ei lähde linjalle, että mun valinta on parempi kuin sun valinta, lällälää.

28-vuotiaana naisena näen kyllä, että naisille on tarjolla myös mediassa erilaisia unelmia äitiyden sijaan ja/tai lisäksi: pelisuunnittelijasta astronauttiin ja miksei vaikka vapaapainijaksi asti. Voi tietysti olla, että olen vain kiinnittänyt enemmän huomiota asioihin, joita itse koen mielekkääksi tavoitella.

Nostan hattua kaikille, jotka lapsia hankkivat. Siinä on iso taloudellinen riski ja mös riski siitä, ettei ole valintaansa myöhemmin tyytyväinen. Sivilisaatiomme kuitenkin jatkuu lasten myötä ja on hyvä, että yhteiskuntamme panostaa lapsiin.

Itse en tiedä, mitä tekisin lasten suhteen. Lapsettomana tuntuu ainakin vielä olevan paljon helpompaa.

Kommentoi