Vähemmän täydellinen elämä, tai: Avioliiton ja lasten pakosta
Jennifer Aniston on ilmeisesti mennä paukauttanut kihloihin. Ensimmäinen ajatukeni: Kivaa, jos Jennikkä on onnellinen. Ja heti seuraava: Toivottavasti tämä ei ole taipunut moiseen vain tavan vuoksi. Vielä viikko sitten Jenniferin raportoitiin nimittäin hylänneen miesystävänsä kosinnan ja sanoneen, että yleensä täydellisen elämän peruspilareina pidettävät avioliitto ja lapset eivät välttämättä tule kuulumaan hänen tulevaisuuteensa.
”A perfect life? I think that’s sort of cliché, isn’t it? Like, if you want to be happy, you should have the house, the husband, the kid… Kids are messy!”
Meikätyttö aplodeerasi moiselle lausunnolle kovaa, ja saatoinpa kenties vähän tuulettaakin. (Kuten ehkä jo tiedätte, en varsinaisesti ole avioliiton instituutiosta varauksettoman innoissani.) Ihanaa, että jopa Jenniferin kaltainen korkean profiilin julkkis on valmis sanomaan sen ääneen: ei, avioliitto ja äitiys eivät ole kaikkien naisten toivelistalla, eivätkä todellakaan onnellisuuden takeita. Sillä miksi vitussa naisen tulisi yhä tässä nykymaailmassa tahtoa naimisiin? Tai äidiksi?
Nämä kysymykset koskettavat väkisinkin tiettyyn ikään ehtineitä. Kun ystäväpiiri alkaa pukata jälkikasvua ihan toden teolla, tulee omaa positiota väistämättä mietittyä. (Lilyssä aihetta on viime aikoina pohtinut muun muassa A. Sinivaara palstallaan.) Vapaaehtoista lapsettomuutta katsotaan yhä usein kieroon – hyvänä esimerkkinä tästä Ylioppilaslehden taannoinen aihetta käsittelevä artikkeli, joka herätti ilmestyessään helvetillisen haloon. Ettäs kehtaavat sanoa etteivät tahdo lapsia! Vääräuskoiset! Ristille, saatana!
Sukulaistenkin kanssa asiasta joutuu usein vänkäämään. “Kyllä sun mieli voi vielä muuttua”, vakuutettiin minulle taannoin. Joo, voihan se. Kaikki mielipiteet voivat periaatteessa muuttua. Mutta miksi juuri tämän asian kohdalla siitä pitää niin paasata? Jos ilmoitan, että lempivärini on vihreä, ei kukaan koe tarpeelliseksi tulla kimittämään, että se voi vielä vaihtua – ehkä jo huomenna tykkäät Jemina enemmän sinisestä! Lapsien tahtominen, tai lähinnä tahtomattomatta jättäminen, tuntuu olevan ainoa sellainen mielipide jota väistämättä pidetään nuoruuden höpsöttelynä.
Vaan entäpä jos olen siitä varma? Jos tunnen itseni tarpeeksi hyvin tietääkseni, etten tahdo lapsia, useistakin syistä? Niitähän meinaan riittää: liikakansoitus, ekologisuus, maailman kertakaikkiaan paska yleinen tila jota todistamaan en tahdo tuoda uutta ihmistä; rauhaa, hiljaisuutta ja järjestystä rakastava luonteeni, joka ei jaksaisi mukuloita jaloissa pyörimässä. En yksinkertaisesti usko että nauttisin lapsiperhe-elämästä. Väkisinkö niitä skidejä siis pitäisi hankkia?
Sanotaan se jälleen kerran: kukin taaplatkoon tyylillään. Minä en tule lastenvaunujen eteen paasaamaan liikakansoituksesta ja jakamaan aborttiesitteitä – älköön siis kukaan tulko minulle sanomaan, että hankkisit lapsia, että tajuaisit mistä elämässä on kyse. Meillä kaikilla on onnellisuuden edellytyksemme, ja ainoastaan me itse tiedämme mitkä ne ovat.
Standardoidun täydellisen elämän vaatimukset helvettiin! Minä päätän itse mistä tykkään, ja jos aviomies ja lapset eivät satukaan kuulumaan sille listalle, ei se tee elämästäni vähemmän täydellistä. Toivottavasti näin on myös Jenniferin kohdalla. Avioliitto tai ei, lapsilla tai ilman, ihan sama – kunhan olisi onnellinen.
Mitä mieltä te olette – tarvitaanko täydelliseen elämään avioliitto ja lapsia?
Kuvat: crushable.com, customisedsigns.co.uk