Valentine’s Day, tai: Pantaisko?

Kuten olen aiemminkin maininnut, en todellakaan ole mikään romantikko. Ainakaan jos romantiikalla viitataan sellaiseen jotenkin överiamerikkalaiseen draamaan, josta Joannan palstalla taannoin puhuttiin. Ja koska lasken eilen vietetyn Valentine’s Dayn juuri tuohon turhanpäiväisten, pinkkien hömpötyksien kategoriaan, jätin sen tänä(kin) vuonna täysin väliin.

valentine.png

Eiku hetkinen… Vai laskettaisiinko tämä aamulla käyty keskustelu romanttiseksi?

Jemina: Hei, meillä on puoli tuntia aikaa ennen kuin pitää lähteä. Pantaisko?

Hyvä Mies™ (näyttää liioitellun tuskastuneelta): Voisitsä pliis edes vähän yrittää? Sellaista hienovaraista viettelyä? Romantiikkaa?

Jemina (heiluttelee kulmakarvojaan vihjailevasti): …Pantaisko?

Jatketaan siis samalla linjalla, hörsöjä ja hempeyksiä vältellen. Nytin nettisaitti vinkkasi päivän kerrassaan epähempeää historiaa valottavasta The Dark Origins of Valentine’s Day -artikkelista. Muinaisessa Roomassa miehillä oli siis tapana uhrata eläimiä ja sitten läiskiä naisia uhrattujen elikkoparkojen nahoilla. Romanttisia nuo roomalaiset!

Iltalehti puolestaan kirjoitti suutelemisen historiasta ja siitä, miten kaikki alkoi oikeastaan vahingossa. Ihmisillä kun oli tapana haistella toisiaan, kunnes joku sitten osui vähän hutiin.

“Jossain vaiheessa joku kämmäsi ja päätyi huulille. He ajattelivat, että tämä on paljon parempi näin, antrolopologi Vaugh Bryant selvittää suudelman syntyä.”

Mikä ihana vahinko!

pink-bubble-graffiti-letters-not-painting-not-romantic.jpg

Niin loputtoman mielenkiintoisia kuin tällaiset jutut ovatkin, tekevät ne romantiikan tyhjästä nyhjäisemisestä vielä entistäkin mahdottomampaa. Miten ihmeessä voisin ottaa vaikkapa kynttiläillallisia ja kuutamokävelyitä sisältävän ystävänpäivän vakavasti, kun ajattelisin kuitenkin vain vuohenvuota käsissään minua jahtaavaa miestä?

Ja suuteleminen, kauhean kivaahan sekin on, peräti yksi lempiharrastuksistani – mutta koko toiminto perustuu vahinkoon. Ja loppujen lopuksi siinäkin on kysymys vain märkien paikkojemme hieromisesta yhteen.

Hempeile siinä nyt sitten, tällaisten tietojen kanssa!

Sisältyikö teidän ystävänpäiväänne romantiikkaa, missä tahansa muodossa? Entä löytyykö sitä elämästä muuten, vai kammoatteko tekin koko sanaa?

 

Kuvat: someecards.com, graffitialphabeto.com

Kommentit (10)
  1. Neitsyt, minustakin ystävänpäivä on tosiaan huomattavasti pakkoromanttista Valentine’s Dayta parempi. Kostealla pyyhkeellä peseytymisen ja yhtäkkisen uimaan opettelun vertaus on muuten aika osuva, ja tosiaan – helvetisti uskallusta se varmaan vaatii. Niinhän ihmissuhteet ylipäänsäkin. Onhan se meinaan pahuksen pelottavaa asettaa itsensä sillä tavalla toiselle ihmiselle alttiiksi, enkä tiedä muuttuuko se siitä ikinä paljon helpommaksi, harjoituksen myötäkään.

    Vieras Mies, vai peilikaappiin asti on tämä sateliitti jo päätynyt! Kerrassaan pikaista toimintaa tämä tällainen avaruusmatkailu. Kaikkea hyvää vain siihen, ja toivottavasti havainnoit tätä ihmeellistä ihmissuhdeilmiötä joskus palstallasikin.

    katra, tuollainen ruusupuska kuulostaa kieltämättä aika ahdistavalta. Ja komppaan myös lämmön ja läheisyyden, sekä pienten asioiden romanttisuutta. Ei kiitos överieleille!

  2. Romantiikkaa on (mulle) ne pienet kauniit sanat jotka tulevat odottamatta, posken hipaisu ja lämpöä täynnä oleva katse, spontaani hidas tanssi kun radiosta tulee kaunis biisi. Kädestä pitäminen, sylityksin jutteleminen – kaikki lämpö ja läheisyys on mulle romanttista! Ei romantiikan tarvitse olla amerikkalaiskuorrutteista settiä, enemmänkin se on tunnetila. Kerran eräs mies osti minulle 40(!!!) ruusua, mikä varmasti voisi amerikkalaisittain olla romantiikan huipentuma, mutta se oli lähinnä ahdistavaa, sillä en kokenut minkäänlaisia lämpöisiä tunteita häntä kohtaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *