Yhdessä asumisesta, tai: Onks pakko?
Törmäsin kadulla vanhaan tuttuun vuosien takaa ja pikakelasimme läpi kuulumiset: miten työt, missä asut, parisuhdetilanne, plaa plaa. Kerrottuani seurustelleeni jo nelisen vuotta, tuttava oletti automaattisesti minun asuvan yhdessä kumppanini kanssa. Minä korjasin harhaluulon. “Ahaa, eli se ei sitten ole kauhean vakavaa”, sanoi tuttava, aivan kuin asia olisi ilmiselvä.
Olen törmännyt tähän olettamukseen aiemminkin: että suhteen muuttuessa vakavaksi myös kämppä muuttuu aina yhteiseksi. Että ainoa oikea aikuinen parisuhde on sellainen, jossa asutaan kimpassa. Yleinen käsitys tuntuu olevan, että erikseen asuessa suhteen molemmat osapuolet ovat ikäänkuin toinen jalka ovesta ulkona koko ajan, valmiina lähtemään lätkimään hetken varoitusajalla. Itse olen kuitenkin sitoutunut parisuhteeseeni. Henkilökohtaisesti en usko loppuelämän kestäviin liittoihin, mutta toivon ja ennen kaikkea suunnittelen viettäväni tämän ihmisen kanssa vielä useita vuosia lisää. En kuitenkaan ymmärrä miten yhdessä asuminen liittyy tulevaisuuteemme – ja ennen kaikkea miksi kaikki muut näkevät yhteisen kämpän puuttumisen niin perkeleen suurena juttuna.
Kuin tilauksesta bongasin The Toast-sivustolta aihetta varsin pisteliäästi käsittelevän tekstin nimeltä Against Domesticity. Kirjoittaja Randa Jarrarin mielestä yhdessä asuminen ja päivittäiset rutiinit tappavat ensin seksin ja sitten suhteen. Ja vaikka omat mielipiteeni eivät ole aivan yhtä radikaaleja kuin Jarrarin (joka muun muassa julistaa, että“I never, ever want to talk about the toilet brush with someone I want to fuck. Ever. There is nothing less appealing to me.”), ymmärrän hyvin tämän yleisfiiliksen. Minustakin on mukavaa ehtiä toisinaan ikävöidä kumppaniani sen sijaan että tämä olisi jatkuvasti lähellä ja sitten riitelisimme sukkalaatikon järjestyksestä. Lisäksi sekä minä että Hyvä Mies™ kaipaamme molemmat paljon omaa tilaa. Minä esimerkiksi en tiedä juuri mitään ihanampaa kuin viettää päivä tai pari kotona, kenenkään häiritsemättä kirjaa lukien tai tietokonepelejä pelaten, ainoastaan kissalle jutellen. Sellaista yksinoloa olisi hankala järjestää yhteisessä kodissa.
Toista toki olisi, jos olisin miljonääri. Muistan lukeneeni Helena Bonham Carterin ja Tim Burtonin asuvan kolmea vierekkäistä taloa: heillä molemmilla omat asunnot, ja keskimäisessä kämpässä perheen yhteinen tila. Vastaava mahdollisuus ei taida koskaan osua omalle kohdalleni (paitsi jos voitan yllättäen lotossa… mitä varten pitäisi varmaan ensin alkaa lotota), mutta vähän pienemmällä skaalalla ajateltuna samankaltaiset järjestelyt eivät suinkaan ole mahdottomuus. Eräskin tuttavapariskuntani osti juuri kaksi kämppää – pienet ja omat, saman kadun varrelta kumpikin. Ja siitäkin huolimatta että tätä pidetään ilmeisesti yleisesti ns. vääränä mielipiteenä, pidän ratkaisua ihan timanttisena.
Kun kerroin tästä tuttavalleni, tämä katsoi minua epäillen. Taisi ajatella minun huijaavan itseäni, ja että todellisuudessa pari joka ei jaa keittiötä ja kylppäriä, ei pian jaa enää mitään muutakaan. Itse pidän kuitenkin tiukasti kiinni omasta kannastani. Tiedän toki yhdessäasumisessa olevan monia hyviä puolia, olenhan sitä itsekin joskus muinoin kokeillut. Mutta oma parisuhteeni on tällä hetkellä sekä pisin että paras koskaan kokemistani. Ja olen ihan sataprosenttisen varma, että se on ainakin osittain erillisten asuntojen ansiota.
Mitä mieltä te olette – onko vakavassa suhteessa pakko asua yhdessä? Tykkäätkö sinä omasta tilasta, vai muutatko kimppaan vaikka väkisin?
Kuva: someecards