Niin että jos pohditte, miten jännittävää täällä suurkaupungissa mahtaakaan olla, odottakaas kun kuulette, kuinka täällä päivät kuluvat. 

Kirjastossa nimittäin. 

Ja välillä pilatestunneilla, luennoilla, kahviloissa. British Museumissa, National Galleryssa (ilmainen sisäänpääsy ja ihan liikaa nähtävää). Kirpputoreilla ja Carnaby Streetillä. Busseissa ja metrossa ja kävellessä. Enää tunnin matka ei tunnukaan niin pitkältä, kun keikalle tai kaverin luo on matkattava joen eteläpuolelle. 

Niin, niistä keikoista: Cosmo Sheldrake ja Noah and the Whale ja Vampire Weekend, kahden päivän sisään. Sanoisin, että kannatti. 

Viimeiset pari viikkoa kuluivat syvää vitutusta potiessa. Lenkkeilin turhautuneesti ympäri Islingtonia ja ahdistuin työmäärästä, rahasta ja siitä, että en vielä tunne täällä ketään, jonka kanssa voisin kuvitella asuvani ensi vuonna. Kämppiksiä pitäisi nimittäin pikkuhiljaa alkaa pohtia.  

Sitten kyllästyin stressaamiseen ja purin kaikki ahdistussolmut kittaamalla teetä ja polttelemalla kynttilöitä, lukemalla Runotyttöjä ja kuuntelemalla gangstaräppiä. Toimi odotettua paremmin. Totesin, että kaikkea ehtii vielä. Tuntuu siltä, kuin olisin ollut täällä jo kauan, vaikka kaksi kuukautta sitten istuin tässä huoneessa ensimmäistä iltaa. 

Kahdessa kuukaudessa ehtii niin paljon, että tuntuu hassulta palata Helsinkiin jouluksi. 

Mutta aina aamuisin: kävelen kampukselle ja jossain vaiheessa matkaa havahdun unenpöpperöstä tajuamaan, miten kaunista Lontoossakin voi olla. Roskasäkit kaduilla ja viimeisiä lehtiään pudottelevat puut, pubit ja off licencet ja räikeät puhelinkopit. Ja pienet puistot ja vanhat talot ja ihmeelliset puutarhaviritykset pikkukaduilla. Ja sitten se aurinko.