ikuinen alkusyksy

 

Lontoon syksy ei tunnu saapuvan koskaan. 

Kävelen aamuisin takki auki kampukselle, ja iltapäivällä kävelen kotiin t-paidassa. Puissa on vielä lehdet ja aurinko paistaa aamuisin. Ei täällä kuuluisi olla tällaista, vaan pelkkää sumua ja sadetta. Kumisaappaita olen saanut käyttää tasan kerran. 

Viime päivät olen kuunnellut PMMP:tä. Tanssinut yksin huoneessani Kesäkavereiden tahtiin aamuisin. Laitoin ruokaa keittiössä ja Päiväkoti soi. Itkin pienesti siinä tasoon nojaten. Huolestuneelle kämppikselle yritin selittää, että kaikki on hyvin. Kämppis taputti olalle, sanoi, All good things come to an end. 

Olen kirjoitellut kirjeitä ja sähköposteja, polttanut kynttilöitä iltaisin ja aamuisin ja juonut valtavasti teetä. Jutellut uusien ihmisten kanssa luennoilla ja kaupan kassalla ja bussissa ja museoissa ja baaritiskillä ja kirjakaupassa ja hississä ja meikkivoideostoksilla. Kampuksen kahvilat on koluttu läpi ja tiedän tasan, minkä kahvilan kassalla saa anteeksi sen, ettei kolikot ihan riitä kattamaan koko summaa. (Täällä pitäisi aina olla käteistä mukana. Olen maailman hitain kolikoidenlaskija, kun ne eivät menekään kokojärjestyksessä, mutta taskussa on aina pari lanttia heittää metrotunneleiden katusoittajille.) 

Yleisesti ottaen sanoisin, että olen käsittämättömän onnellinen. Onnellinen vailla syytä. Ihan vaan elämisestä. Se on hyvä tunne.