Niin. Lontoo. 

Välillä unohdan asuvani Lontoossa, kun kaupunki tiivistyy yhdeksi kehäksi: koti ja kampus. Oxford Streetillä manaan hitaasti käveleviä turisteja, kun on kiire luennolle, ja sitten asiat naksahtavat kohdilleen ja muistan taas hengittää. Olen päässyt tänne asti, nyt tärkeintä on tajuta pienet hetket. 

On ihmeellistä, miten onnelliseksi itsensä kokee, kun tekee sen, mitä on vuosia suunnitellut. On ihmeellistä ymmärtää, että on mahdollista lähteä, ja saapua, ja sitten vain elää. 

Koti-ikävää olen tuntenut ehkä yhteensä kaksi tuntia tänne saavuttuani. Pieninä välähdyksinä. Mutta jotenkin arki asettuu kohdilleen ja hädin tuskin ehdin kaiken menon keskellä lähetellä viestejä Suomeen. Kaiken selittäminen on mahdotonta. On täysin naurettava ajatus, että voisin oikeasti kertoa, millaista täällä on. 

Millaista on tehdä aurinkotervehdyksiä aamulla ikkunaa kohti, sitten juoda aamuteetä unisten kämppisten kanssa, kävellä kampukselle pikkukatuja pitkin ja parin korttelipuiston läpi. Viime päivät auringonpaiste on muuttunut hetkessä sateeksi, ja sitten heti takaisin. Puissa on vielä lehdet ja jotenkin aika tuntuu pysähtyneen, kun harppaa hetkessä vuodenajoissa taaksepäin. 

Ja toisaalta: kaikki käy niin nopeasti. On ihmeellistä ja pelottavaa, että olen ollut täällä kuukauden. Kolme vuotta tuntuu yhtäkkiä hurjan lyhyeltä ajalta. 

On ihmeellistä kävellä yöllä Sohon jazzklubilta bussipysäkille. Kadulla makaa epämääräisiä valkoisia palloja, joita nostellaan puunlatvojen korkeuteen, ja väsyneessä olotilassani katson touhua jotenkin kaukaa. Seuraavana iltana tajuan, mistä oli kyse, kun kävelen satojen paperilyhtyjen alitse. 

On ihmeellistä, miten uskallankin tutustua ihmisiin, miten olen löytänyt täältä luottotyyppejä. Viime viikonlopun flunssassa ja turhautuneisuudessani laitoin viestin yhdelle uudelle tyypille, joka saapui ovelleni kymmenessä minuutissa, mukanaan vegaanisia keksejä ja teetä. Siinä hetkessä se tuntui maailman isoimmalta asialta. 

Ennen kaikkea on ihmeellistä se, miten hyviä ihmisiä maailmassa onkaan. Miten jotenkin olen onnistunut poimimaan täältä jo niin hyviä tyyppejä, joiden kanssa viettää aikaa. Joiden kanssa eksyä museossa ja Hackneyssä, ja metrossa ja Camdenissä, ja kännisellä kotimatkalla. 

Eksyilyähän tämä enimmäkseen on, hyvää sellaista. Lontoo tuntuu joka päivä vähän pienemmältä. Välillä laitan kännykän karttoineen taskuun ja sanon itselleni: nyt vaan mennään. Välillä olen niin onnellinen, että sanat ei riitä.