Hei vanhemmat, emme ole lapsettomia parempia, kypsempiä tai vastuullisempia
Sä ymmärrät sitten, kun sulla on lapsi. Vasta vanhemmuus tekee ihmisestä kypsän. Vastuullisen. Kokonaisen. Vasta vanhemmuus saa ymmärtämään aikuisten elämää. Vasta saatuaan lapsia ihminen kasvaa täyteen mittaansa.
Nämä ajatukset lukevat päiväkirjassani – mutta ne ovat muutaman vuoden takaa. Taapero tässä yksi päivä purki taas kaappeja, ja päiväkirjakin putosi lattialle. Kiitos siis hänelle! Oli mielenkiintoista törmätä vanhoihin kirjoituksiin ajalta, jolloin en ollut vielä äiti. Äskeinen katkelma ei kuvasta silloista kuvitelmaani siitä, mitä äitiys voisi saada minussa aikaan. Se oli lapsettoman kokemus siitä, miten monet vanhemmat ajattelivat itsestään, ja tuollaisia kommentteja olin myös kuullut ja lukenut. Ja se ajattelu tuntui silloin ylimieliseltä. Tuntuu yhä.
Uskon kyllä, että vanhemmuus muuttaa monia ihmisiä paremmiksi, mutta paremmaksi tulemiseen ei tarvita vanhemmuutta.
Siksi en voinut hehkuttaa syksyllä monen sometuttuni tapaan Pekka Juntin kolumnia Jokaisen tulisi kasvattaa lapsi. Tässä Ylen isänpäiväkolumnissa hän mm. pamauttaa, ettei usko lapsettomien voivan elää rikasta elämää. ”Se on raakaa leikkiä, kun lapset kasvattavat vanhemmistaan aikuisia. Lapset ovat vaiva, kärsimys ja huoli. Silti yhä useammin minusta tuntuu, että tarvitsemme vastuksia. Ihminen on rakennettu niin, ettei mikään rikas ja tärkeä tule helpolla. Ilman tosikoitoksia jäämme vajaiksi. Jäämme isoiksi vauvoiksi”, hän kirjoittaa. Juntin mielestä lapsenteosta sivuun jääminen myös haiskahtaa itsekkyydeltä. ”Se on isojen vauvojen ajatuksen pintahaituvia. Se on minä minä minä.”
Isot vauvat. Ilmaisu, jonka kohdalla huudan apua miettiessäni lapsettomia. Hävettää, että joku toinen vanhempi puhuu noin. Jos tuolla puheella on tarkoitus kannustaa synnytystalkoisiin, luulen, ettei Suomessa vauvan tuoksu lisäänny.
Voin myös vain kuvitella, millaista arvon alennusta kokevat tahattomasti lapsettomat, jos heille kerrotaan elämän jäävän vaillinaiseksi ilman perhettä. Ne parit, joiden syli jää täyttymättä vuodesta toiseen. Ne jotka eivät löydä kumppania, jonka kanssa haluaisivat perustaa perheen. Ne jotka kamppailevat sen kanssa, ettei oma kumppani halua vielä lapsia, vaikka itse olisi jo siihen valmis.
Joka ilta voin painaa pääni tyynyyn miettien, että tyttöni tuo valtavasti tarkoitusta elämääni. Mutta hän ei ole elämäni tarkoitus. Ajattelen, ettei kukaan toinen ihminen voi se olla. Eikä kukaan toinen ihminen tee meitä kokonaiseksi, eikä meidän kuuluisi määritellä identiteettiämme kenenkään toisen ihmisen kautta. Ihmiset eivät lopulta ole pysyviä, he ovat katoavaisia.
Tyttöni tuo valtavasti tarkoitusta elämääni. Mutta hän ei ole elämäni tarkoitus.
On myös totta, että lapset kasvattavat, jopa enemmän kuin me heitä. Tytöstäni huolehtimisen kautta särmiäni on hiottu. Ja sitä hiomista tarvitsen. Mutta samalla tiedän, että olen ennenkin joutunut ja päässyt kasvunpaikalle – ihmissuhteissa, kivussa, koettelemuksissa. Lapsen ei tarvitse olla kasvattajamme, mutta ajattelen kuitenkin, ettei kenenkään kannattasi tyytyä vain olemaan sellainen kuin on. Ehkä leoparditkin voivat päästä joistain pilkuistaan.
Sä ymmärrät sitten, kun sulla on lapsi. No ymmärsinkö? Ymmärsin kyllä, miksi lasta täytyy lähteä aikaisin nukuttamaan eikä sen voi vain tämän kerran antaa valvoa, jotta aikuisten illanvietto voisi jatkua. Ymmärsin myös, miksi vanhemmat valittavat väsymyksestään – vaikka toisaalta, hyvät kollegavanhemmat, emmekö olleet järjettömän väsyneitä usein ennenkin lapsia? Voi olla, että eri syistä, mutta myönnetään pois, että olimme.
Lapsen saaminen ei kuitenkaan tuo mitään korkeampaa ymmärryksen astetta maailmasta ja elämästä. Monia lapsia koskevia asioita voi myös tajuta ilmankin omia lapsia. Tämä meidän vanhempien kannattaisi muistaa esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa. On paljon osaavia kasvattajia, vaikka heidän kodeistaan ei löytyisikään kasvatusyksiköitä. Jos lapsi pätevöittäisi, OKL:n tutkintotodistuksia voitaisiin jakaa synnytyslaitoksella.
Kaikki lapsettomuuden valitsevat eivät myöskään ole minä-minä-tyyppejä. Ja pitäisikö niitä ihmisiä, jotka ovat, edes puskea tekemään lapsia? Eivät he välttämättä silloin saa jotain henkisiä valaistumisia kuumeisen lapsen vierellä, vaan häipyvät ovesta.
Jos lapsi pätevöittäisi, OKL:n tutkintotodistuksia voitaisiin jakaa synnytyslaitoksella.
Itse olen tyytyväinen siihen, että elin nuoruuttani pitkään ”itselleni”, ja myös siihen, että elimme mieheni kanssa pitkään kaksin. Loimme yhteisen arjen ja elämän ennen lapsia. Siksi uskon ja toivon, että eräänä päivänä kun lapsi tai lapset lähtevät omille teilleen, voimme hypätä siihen elämään uudelleen emmekä tyhjän päälle. Tahti vain ehkä on sitten hidastunut…
Nyt äitinä toivon myös, etten unohtaisi sitä, kuka olin ennen äitiyttä. Miten katselin maailmaa ilman lapsia. Siksi tekeekin hyvää kirjoittaa tästä aiheesta. Ajattelen myös, että kun vanhemmista välittyy se ilo, mitä lapset tuovat mukanaan, tämä voi saada lapsettomat kiinnostumaan tavoittelemaan samaa tunnetta ja miettimään perheen perustamista. Se asenne, että pidämme itseämme parempina kansalaisina, jotka arjessa lastensa vuoksi saavat paremmat kesälomapäivät ja hilpaisevat aikaisemmin työpalavereista kotiin ruuan laittoon, tuskin innostaa monia.
Ja vielä kollegavanhemmat ja muutkin, lapsettomien kohtaamiseen haluan sanoa pari vinkkiä: ei kysellä liikaa. Itsekin olen tässä mokaillut, tunnustan. Ei kysellä sitä, milloin aioit hankkia lapsia tai montako lasta haluat – eikä varsinkaan sitä, oletko raskaana. Synnytykseen jos osuu paikalle, silloin voi harkita kysymistä 😉
Voimia arkeen, kaikissa elämäntilanteissa oleville!
Instassa kirjoittelen myös ajatuksiani äitiydestä, lapsista, parisuhteesta: @noinviikonmutsi
Aiheeseen liittyen myös toinen blogini Toivoin, ettei se aika tulisi, kun täytyy hankkia lapsia
