Toivoin, ettei se aika tulisi, kun täytyy hankkia lapsia

Facebook täyttyy vauvakuvista, ja tuttavapiirissä kuulee tiuhaan tahtiin raskausuutisia. Tajuan, että me olemme aikuistuneet. On tullut aika, jota kuitenkin haluaisin vielä siirtää. Aika, jolloin asetutaan aloilleen ja perustetaan perhe.

Miksi toivon tällaista? Olen aina haaveillut omista lapsista, mutta en pikkulapsista. Eli olen siis halunnut kokea äitiyden ja oman lapsen ihmeen, mutta lasten hoitaminen ja elämä taaperoiden kanssa ei ole houkutellut. Pitkään lasten ajatteleminen nosti mieleeni ensimmäisenä kuvan bussissa kiljuvasta ipanasta tai oksennuksesta päälläni. Tai ajatuksen ikuisesta univelasta ja lyhyeen loppuvista illanvietoista, kun lapsia pitää lähteä nukuttamaan. Lapset vievät ajan, vapauden, puhtauden ja tärykalvot. Ikävät mielikuvat jyräsivät alleen kuvat suloisista tuhisevista vauvoista ja pienistä pojista tai tytöistä kolmipyöräisten kanssa.

Kun kolmekymppiä sitten alkoi pikku hiljaa kolkutella – ensi viikolla pyöreät ovat taulussa! – ymmärsin, että perheen perustaminen on ajankohtaista. Mutta tunteet laahasivat perässä. Halusinko sitä? Ja voisimmeko alkaa mieheni kanssa toivoa lasta, vaikka en olisi saanut varmuutta tunteistani?

Tiesin kyllä sen, että lapsia hankitaan nykyään eri-ikäisinä ja että niitä ei tarvitse hankkia siksi, että muutkin niin tekevät. Tiesin senkin, että oikeastaan hankkia-sana pitäisi korvata sanalla saada. Uskon kuitenkin, että ympäristön paine – tai sitä voisi kutsua myös rohkaisuksi – vaikuttaa päätökseen monen parin kohdalla. Ei haluta pudota junasta.

Mihin päädyin? Heittäydyin uuteen seikkailuun epävarmana siitä, tulisiko siitä hyvä seikkailu. Vauvakuume myös yllättäen alkoi nousta. Sitä varmasti nosti se, että sain tutustua kavereiden saamiin lapsiin, nähdä läheltä lapsiarjen valoisiakin puolia ja hetkiä. Netissä vallitsee liikaa valituksen kulttuuri: vanhempien purkaukset palstoilla ja somessa olivat välittäneet kieroutunutta kuvaa vanhemmuudesta.

Sain myös oppia lähestymään lapsia – minä, joka pystyi laskemaan yhden käden sormilla kerrat, kun olin pitänyt vauvaa sylissä tai hoitanut lasta. Sellaiset ajatukset, että en luonteeltani sovi äidiksi, alkoivat lieventyä.

Nyt seikkailu on jo siinä vaiheessa, että tyttömme nukkuu parhaillaan viereisessä huoneessa pinnasängyssä ja täyttää pian kahdeksan kuukautta. Edes hänen kiukkupäivinään en ole ajatellut, että haluaisin palata entiseen. Kaipaan asioita entisestä elämästäni, mutta enemmän rakastan lastani ja seurata hänen kasvamistaan ja kehittymistään, joka hämmästyttää joka päivä. Vauvani on lumonnut minut!

Oma lapsi on myös se oma lapsi. Muille ei pysty selittämään, miksi sen oman pulautus on helpompi putsata tai itkukohtausta kuunnella, mutta onpahan vain.

Miksi halusin kertoa näistä ajatuksistani, joita minulla oli ennen vanhemmuutta? Koska osaltaan niiden vuoksi uskon, että vanhemmaksi voi ryhtyä ja kannattaa ryhtyä olematta lapsirakas ihminen, olematta varma haluaako ja osaako olla vanhempi, tai onko hetki lasten saamiseen oikea. Voi olla, että koskaan ei tule ”oikeaa” hetkeä ja siksi voi jäädä väliin jotain, mikä olisi tehnyt onnelliseksi myöhemmin. Lapsia voi toivoa vaikka sen takia, että saisi auttaa heitä läksyissä ja harrastaa yhdessä, jutella syvällisiä teinin kanssa tai että mummona ei tarvitsisi olla niin yksinäinen. Itse unelmoin äitinä monista asioista taaperovaiheen ohi, ja kannustan muitakin tekemään niin, jos ajatus pienten lasten perässä juoksemisesta ahdistaa. Lapsuus ja vanhemmuus on paljon pidempi aika kuin ne muutamat ensimmäiset ruuhkaisimmat ja sitovimmat vuodet.

Blogillani on muuten ig-tili nimellä @noinviikonmutsi. Aurinkoista alkavaa viikkoa!

Kommentit (2)
  1. Meillä on kaksi tyttöä, enkä mä voinut valittaa vauva-aikana. 😀 Lapset heräsi synnäriltä kotiuduttua 2-3 kertaa yössä syömään ekat viikot ja hyvin pian vain 1-2 kertaa, kun joidenkin perheissä herättiin parin tunnin välein. 😀 Meidän lapset oli helppoja vauvoja. Okei, koska yöt nukuttiin hyvin, niin päiväunet oli ekat 6kk lähinnä lyhyitä torkkuja, mutta niistäkin siirryttiin sitten pitkiin päikkäreihin myöhemmin.

    Mun toinen serkkuni (lapseton) sanoikin lasten vauva-aikoina, että me ollaan huono esimerkki kellekkään, koska meiän lapset ei oo tavallisia. Me annettiin kuulemma liian helppo kuva vauva-ajasta! Hah! 😀

    Mutta niinhän se on! Toisilla on tosi helppoa ja jollain taas voi olla tosi vaikeaa ne ekat kuukaudet. Ja jokatapauksessa se lapsi on oma, ja siksi ihan eri asia kuin muiden lapset.

    https://naissanelioissa.wordpress.com/

    1. Mahtava kuulla, että sujui helposti, vauvat on tosiaan erilaisia 😄

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *