Ensimmäinen äitienpäivä, ensimmäinen blogikirjoitus!

Ihanaa äitienpäivää! Mulle tää äitienpäivä on erityinen, koska ensimmäistä kertaa oon itse äiti. Mun elämäni on mullistanut tällä hetkellä seitsemän kuukautinen prinsessa.

Tämän päivän kunniaksi perustan oman blogini ja liityn satojen ja tuhansien bloggaaja-äitien kirjavaan joukkoon. Tästä alkaa Noin viikon mutsi -blogin tarina.

Blogissa on luvassa noin kerran viikossa henkilökohtaisia vauvauutisia, vuodatusta ja ajatuksia liittyen äitiyteen, elämään lapsen kanssa ja parisuhteeseen. Annan luvan itselleni myös välillä eksyä muihin aiheisiin. Aika näyttää, mitä tuleman pitää.

Miksi teen tämän? Koska näin unta tästä. Unessa aloitin blogin, ja aamulla ajatus jäi kummittelemaan mieleen. Mietin, että tästä unestahan voisi tehdä totta. Kirjoittaminen on yksi intohimoistani ja myös mulle luonteva tapa purkaa päätä arjessa, joka tuntuu välillä ajelulta vuoristoradassa. 🙂

Blogilla oli melkein nimikin, kun olin vielä höyhensaarilla. Noin viikon… mitä? En muistanut herättyä loppua, mutta tuttua tv-ohjelmaa se kuitenkin mukaili. Kun kerroin unesta ja nimestä miehelleni, hän heitti: mutsi! Ja siinä se sitten oli. Sopivan rento tapa kuvata blogia, jonka en halua olevan liian vakava, mutta ehdottomasti aito.

Kuka tätä blogia sitten kirjoittaa? Olen tässä kuussa – apua! – kolmekymmentä vuotta täyttävä, yhden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Ehdimme olla yhdessä 13 vuotta ennen kuin tyttömme syntyi. Taipaleemme alkoi lukioaikaisena romanssina. Sitoutuminen saisi tulla uudestaan muotiin, jos meiltä kysytään.

Äitiyslomalle jäin inspiroivasta toimittajan työstä, ja siksi myös kirjoittamista on jo vähän ikävä. Vapaa-ajalla (ai niin, mitä se on??) penkkiurheilen ja vähän oikeastikin urheilen eli tykkään käydä juoksemassa. Mm. matkustelu, paksut romaanit, kirppistely, bändeily ja musiikki ylipäätään, valokuvaaminen ja nuorekkaasti toteutetut messut myös innostavat. Paikallani en pysy pitkään, vaikka nykyään kodin hiljaisuutta yllättävän usein kaipaakin.

Tässä ensimmäisessä postauksessani haluan koota yhteen ajatuksia siitä, mitä äitiys on itselleni ollut tähän asti ja mitä varmasti tiedän sen olevan myös tulevaisuudessa. Laitoin huvikseni itseni tiivistämään valtavan paketin kolmeen asiaan.

1.Naurua vedet silmissä

Tyttö vääntää varpaat suuhunsa, maistelee ja nyrpistää naamaansa. Hän istuu syöttötuolissa ja päristelee puurolusikallisten välissä. Äitiys on lukemattomia tällaisia pieniä hetkiä, jotka saavat nauramaan. Vauvat osaavat olla hulvattoman hauskoja. Väsyneen päivän piristää, kun yhtäkkiä lattialta kuuluu blää-blää-blää.

Vanhemmuuden kohdalla puhutaan mielestäni liiankin usein siitä, miten raskasta ja vaikeaa se välillä on. Siksi haluankin nyt nostaa nauramisen ensimmäiseksi asiaksi äitiydessä. Ilo ei saa jäädä valittamisen jalkoihin. Lähes aina, kun päivän päätteeksi sulkee silmänsä, on viimeisenä mielen päällä ilo ja kiitollisuus siitä omasta pienestä. Äitiys on tuonut valtavasti uudenlaista hauskuutta ja huumoria elämään. Odotan jo, mitä neiti seuraavaksi keksii ja saa taas vedet silmiini.

2. Kärsivällisyyskoulua

Karjahdus korvan juuressa. Vaipanvaihto, kun pitäisi olla jo bussipysäkillä. Selkä kaarella itkemistä unta vastaan taistellessa. Lapsella ei lopu keinot saada pinnaani kireälle! Olenkin vitsaillut miehelleni, että tarvitsisin samoin kuin lapset tarran sellaisen päivän jälkeen, kun en ole kertaakaan kimpaantunut. Tarrakokoelmani ei olisi kehuttava, jos olisin kerännyt tarroja tytön syntymästä asti.

Kärsivällisyys ei ole ikinä ollut hyveeni, mutta nyt jos koskaan sitä on pakko opetella. Tavallaan se jopa tuntuu hyvältä, että viimein on riittävän painava syy haastaa itseään tässä asiassa, kehittyä ihmisenä. En viihdy itseni kanssa, kun olen vähän väliä kuin persuksiin ammuttu karhu eivätkä viihdy varmasti muutkaan ympärilläni. Ihminen on kuitenkin hidas ja kankea muuttumaan. Siksi tuskin valmistun vielä hetkeen kärsivällisyyskoulusta.

3. Epävarmuutta

Muistan, kun menimme mieheni kanssa vaunuostoksille vielä odottaessamme tyttöämme. Myyjä kyseli, että millaisia ominaisuuksia vaunuilta toivomme. Molemmilla meni sormi suuhun. Meillä ei ollut hajuakaan. Kummallakaan ei ollut kokemusta vauvan kanssa käytettävistä tarvikkeista eikä oikeastaan lastenhoidostakaan.

Kun tyttömme tuli taloon, olimme epävarmoja vanhempia. Kokemus on näinä ensimmäisinä kuukausina opettanut paljon, samoin kuin hyvät tukiverkostot, mutta epävarmuus tulee olemaan pysyvä seuralainen. Uskon, että konkareillekin vanhemmuus on yhä opettelua. Äitini totesikin hiljattain, että hänelle se on sitä jopa kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Läpi vanhemmuuden joutuu kestämään tunnetta, että ei aina osaa, tiedä eikä ymmärrä.

Epävarma ei ole myöskään vain itsestään. Epävarma on myös lapsen tulevaisuudesta. Ensimmäisinä viikkoina tuijotin nukkuvaa vastasyntynyttäni ja pelkäsin, että se lakkaa hengittämästä. Mietin, että mitä jos sille tapahtuu jotain pahaa. Entä miten voisin kaikki tulevat vuodet suojella hänet kaikelta maailman pahalta? En voikaan. On siedettävä epävarmuutta ja valmistauduttava siihen, että huolta oman lapsen hyvinvoinnista kantaa aina sydämessään. Mitä enemmän tyttöäni rakastan, sitä enemmän myös murehdin. Rakkauteni lisääntyy päivä päivältä – ja samalla päivä päivältä on päästettävä enemmän irti.

Nämä olivat kolme oivallustani. Mitkä ovat omasi, jos olet myös äiti?

Palataan noin viikon kuluttua.

Kommentit (4)
  1. Kiitos Susanna blogiteksteistäsi! Luin ne nyt kaikki viimeisestä ensimmäiseen asti. Ihanan aitoja, elämänmakuisia ja samaistuttavia. Itse 14kk ikäisen pojanvekkulan äitinä voin myös sanoa, että on ollut ihan parasta aikaa. Olen jo pienenä viisi vuotiaan osannut sanoa, että ”lapsista on paljon vaivaa mutta myös PAALJON iloa” mikä pitää ehdottomasti paikkansta. Tavoittelen ja tiedän olevani ”riittävän hyvä äiti; täydellisyyttä en siis onneksi edes yritä tavoitella. Murehtimista vastaan tosiaan auttaa, kun tietää, että poikani elämä ei loppuviimeksi ole omissa käsissäni, vaan rakastavan taivaallisen Isän käsissä (joka rakastaa häntä jopa enemmän kuin minä). Naurua ja iloa, kiitollisuus värittävät koko mennyttä vuotta, vaikka tarkemmin muistellen muistaa vielä niitä huutokonsertteja ja vaikeitakin hetkiä. Ihan turhaan vanhemmuudella silti pelotellaan. On kuitenkin totta, että parisuhteeseen on hyvä tietoisesti panostaa. Vielä yksi erinomainen muistutus, jonka olen kuullut: paras lahja lapselle ovat toisiaan rakastavat vanhemmat. Rohkeasti vain eteenpäin me pienet äidit ja isät sekä lasta miettivät/ lapsen saamista pelkäävät aikuiset.

  2. Sini-Marja Aronen
    14.5.2019, 09:57

    Kiitos Susanna. Nuori nainen (15 v.) kysyi äitienpäivän aamuna vieressäni maatessaan, että millaista on olla äiti. Jouduin hetken miettimään ja vastasin, että ihanaa ja raastavaa. Eikä siinä koskaan tulla ”valmiiksi”. Armollisuus ja täydellisyyden tavoittelu kulkevat äitiydessä käsi kädessä, eikä aina niin sovussakaan. Kiitollisuuteen kätkettynä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *