Jep! Kuten se mainos joskus aikoinaan sanoi: On tyhmää olla työssä josta ei tykkää. Itselläni kesti tajuta tämä, noh, liian kauan. Ajattelin lapsesta saakka, että haluan olla hoitaja ja että haluan olla nimenomaan vanhusten parissa. Fakta on se, että lapsen, teinin ja nuoren aikusen idealismi ja vaaleanpunaiset lasit tipahtivat. Nyt pystyn sanomaan sen ääneen ja suuren suuri kivi tipahti sydämeltäni. En pidä työstäni ja minun on aika siirtyä eteenpäin. 

Tällä hetkellä tunnen olevani vankina ja töihin meno ahdistaa, väännän itkua kun menen töihin. Joskus pelkään töihin lähtöä niin paljon, että en saa unta koko yönä. Työotteeni herpaantuu, unohtelen asioita, olen räjähdysalttiimpi kuin koskaan. Se on epäreilua niin vanhuksia kuin työtovereita kohtaan. 

Suurinosa työtovereistani ovat leipääntyneitä ja kiukkuisia keski-ikäisiä vanhoja ämmiä jotka systemaattisesti ovat savustaneet osaston jokaisen sijaisen pihalle ja minä olen seuraava uhri. Pakko kuitenkin sanoa, että on meillä aivan mahtaviakin tyyppejä töissä.

Nuorempi hoitaja, joka on kärsinyt masennuksesta myöskin ja jonka kanssa voin puhua. Hän on upea, nauravainen nainen joka saa läsnäolollaan minut aina hymyilemään. 

Osastomme sairaanhoitaja on todellinen pyhimys. Oletko tavannut koskaan ihmistä, jonka läsnäolo saa sinut täysin seesteiseksi ja rauhalliseksi? Ihmistä, joka ei satuttaisi kärpästäkään ja haluaisi hyvää vain kaikille ympärillään oleville? Hän on juuri sellainen. Upea nainen ja toivottavasti saan rohkeutta sanoa sen ääneen hänelle, sillä sen hän ansaitsee.

Minulla on kuitenkin ongelma. Mitä helvettiä minä teen. Olen opiskellut 16-vuotiaasta, lapsesta lähihoitajaksi. En osaa muuta. En ole koskaan haaveillut muusta. Tämän hetkinen suunnitelmani on sinnitellä joulukuuhun ja katselen työpaikkailmoituksia. Ryhdyn sitten siivoojaksi tai hyllyttäjäksi, mutta haluan pois ja palavasti.