Teiden valot sammuvat

ja minä en kaipaa mitään.

Jos sattuisit kysymään tänään,

lähtisin kanssasi itään.

Tänään lähdin vihdoin itään. Hain eilen viisumilla varustetun passini konsulaatista, hermoilin hieman, nukuin Fefen lattialla (en käytä enää sanaa fortress koska ylikäytin sitä eilen enkä usko että se on edes olemassaoleva ruotsinkielinen sana) yön ja hyppäsin aamulla junaan. Hyppäämisen tässä tapauksessa tarkoittaen olkapäät lähes paikoiltaan muljauttavaa konkkaamista jossa heitin yhden laukun edelläni rappusista junaan samalla kun tein kevätjuhlaliikkeitä matkalaukun kanssa portaissa.

Junamatka oli nopea ja miellyttävä. Juttelin matkan mukavia brittivalokuvaajan kanssa joka ennusti tulevaisuutta, nauroin liian kovaa (koska hitusen jännitti kaikki, mutta mielestäni parempi nauraa täysiä kuin itkeä joten tein niin koko päivän). Asemalla oli vastassa taksikuskeja, valitsin luotettavimman ja ystävällisimmän näköisen. Valinta osoittautui nappisuoritukseksi, kyseinen herra nimittäin rupatteli ajomatkan mukavia vallankumouksesta ja useita vuosia sitten tekemästään uintireissusta Serenaan. Uuden kotitaloni ulkopuolella hän ei tyytynyt nakkaaman kamojani ulos takakontista ja kynimään rahojani, vaan esitteli kaikkien porttien ja ovien lukkomekanismien toiminnat (täällä on vähän eri hommat, mites toi käännä kolme kertaa oikealle kun menet sisälle ja kolme kertaa vasemmalle kun olet sisällä?) ja kantoi laukkuni hissiin asti. Bondattuani kahvikupillisen ajan uusien kämppisteni kanssa suunnistin pienelle tutkimusretkelle ja ruokaostoksille. Kaduilla vilinää, talot kauniita, Verikirkko suuri ja pimeä tuli. Kaupassa yritin tavata paketeista sisältöä siinä täysin onnistumatta. Nyt on esim. sulatejuustoa, jota en normaalisti syö mutta kylläkin nyt ja vieläpä tyytyväisenä.

Mulla on vihdoin leveä ikkunalauta (oon aina halunnut!) jolla istua ja lukea kirjoja ja katsella sisäpihan prinsessalinnaa. Tästä tulee hyvä vuosi.

Meinasin heittää tähän sekä iPhone- että järkkärikuvia mutta koska laatupoikkeama oli aika raaka ni pidetään tässä vaan nämä rakeiset raukat ja läiskitään muut ruutuun toisella kertaa.

Laukku paria tavaraa lukuunottamatta pakattu. Enää muutama järkkäiltävä juttu, pari päivää ja sitten nousen vihdoin junaan. Viimepäivien ajan jo vähän ennakkoikävää ja haikeutta ilmassa mutta sitäkin enemmän odotusta ja intoa. Maailma on täynnä katuja joita en oo vielä kävellyt ja nurkkia joiden taakse en ole päässyt kurkistamaan. Nyt vuorossa Pietarin kadut!

(kuvat vuoden 2013 retkiltä)

Ja sitäpaitsi, kuten The National alla olevassa biisissä laulaa

saattaa olla että

If I stay here trouble will find me

If I stay here I’ll never leave

Aina pääsee takaisin, mutta jotta voi palata on ensin pakko lähteä.

Ja vaikka tiedänkin että välillä varmasti tuntuu ihan kamalalta kun korvat täyttyy koko ajan vain vieraasta kielestä jolla en itseäni (ainakaan vielä) osaa kunnolla ilmaista, ja katukylttejä koristaa kyrillinen kirjoitus jonka tavaamiseen kulutan huomattavasti enemmän aikaa kuin näihin tuttuihin ja turvallisiin ja että joinain päivinä ikävä tulee pieninä tuulahduksina kun taas toisina täydellä teholla ja arvaamatta ja taklaa maihin, ja tiedän että jotkut asiat ois saattanut mennä ihan toisin jos oisin vielä jäänyt, tiedän myös että katuisin ikäni ellen lähtisi ja että jos jotkut kortit on kertaalleen katsottu on niitä ehkä turhaa enää uudestaan tuijotella, varsinkin jos niiden summiin ei voi itse vaikuttaa. 

Kaipaan uusia kokemuksia, kaipaan sitä että saan tehdä jotain mikä tuntuu itsestäni tärkeältä, kaipaan haasteita, kaipaan seikkailuja. Siispä: matkaan.