Ladataan...
Noora Fisher

Omenapiirakka resepti it is! Kyselin instassa, että haluaisitteko reseptin siellä näyttämääni omenapiirakkaan! Joten täältä pesee:

Tämä piirakka on terveellisempi- ilman valkoista sokeria. Resepti on myös vegaaninen ja halutessaan siitä saa gluteenittoman! Ensimmäisellä kerralla käytin tattarijauhoja, jotka ovat luontaisesti gluteenittomia, mutta nyt toisella kerralla luomu vehnäjauhoja. Molemmat toimivat reseptissä hyvin! 

Tähän reseptiin tarvitset irtopohjavuoan. 

Pohja:

-noin 3,3dl jauhoja. Uskon että mitkä tahansa toimivat oikeasti!

-4 rkl kookossokeria tai vaahterasiirappia/agavea

-0,5 tl kanelia, itse tykkään kanelin mausta tosi paljon niin laitoin ehkä vähän enemmän! 

-0,25 tl suolaa

- noin 45g, mikä on reilu 0,5dl  kasviöljyä/sulatettua kookosöljyä

- 2rkl vettä (sekoita ja tsekkaa että tarviiko lisää)

Täyte: 

-400g omenaa, ohuina siivuina

-1 rkl vaahterasiirappia tai agavea

- halutessaan tähän voi lisätä myös rusinoita tai pähkinämurskaa

Päälle tuleva muruseos:

-1,25dl kaurahiutaleita

-1,25dl jauhoja

-6 rkl kookossokeria, vaahterasiirappia, agavea tai muuta haluttua makeutusta. 

-reilu 0,5dl sulatettua kookosöljyä tai muuta kasviöljyä. Halutessaan tämän voi korvata omenasoseella myös. 

-ripaus suolaa

How?

x Sekoita pohjan ainekset keskenään, aluksi kuivat ja sen jälkeen nestemäiset sekaan. Laita irtopohjaan leivinpaperi ja sen jälkeen levitä pohja tasaisesti vuokaan ja tasoita. Esipaista pohjaa uunin keskitasolla 175 asteessa noin kaksitoista minuuttia!

x Sillä aikaa voit sekoittaa keskenään täytteen ainekset yhdessä kulhossa ja muruseoksen ainekset toisessa kulhossa. As easy as it is! 

x Kun pohja on esipaistettu, levitä omenaseos päälle ja sen jälkeen muruseos. Paista uunissa noin 40-60 min. Kannattaa tsekata väliajoin! Ekalla kerralla poltin nimittäin pinnan :D Jos pinta meinaa ottaa liikaa väriä, mutta omenat eivät ole viellä pehmenneet niin päälle voi laittaa folion. :) 

Todella hyvää esimerkiksi kaurajogurtin tai vanilja kaurajäätelön kanssa! <3

Noora xx

Ladataan...
Noora Fisher

                                                                                                                                                                                Kuvat: Sara Lepistö (@sarkke)

Kaikki alkoi loukkaantumisesta.. Tai niin ainakin itse muistan.  Vai oliko se jo aiemmin? Taisi olla. Jostain syystä tuo aika on täysin sumun peitossa, enkä muista mitään kunnolla. Joten aloitan siitä mitä muistan: Rasitusvamma lonkassani. En pystynyt treenaamaan pariin kuukauteen. Jostain se hiipi- kauhea pelko siitä, että parissa kuukaudessa kuntoni huononisi ja lihoaisin, ja menettäisin kaikki taitoni. Mikä ei tietenkään ollut millään tavalla totta. Painetta tuli eniten varmasti itseltäni, mutta esteettinen yksilölaji on myös omiaan tuomaan paineita yhdistettynä yksilön sisäisiin tekijöihin ja muihin ulkoisiin tekijöihin. En voi tarpeeksi painottaa ennaltaehkäisyn tärkeyttä nuorien urheilijoiden terveydestä huolehdittaessa, henkistä puolta unohtamatta. Ja tietenkin myös kaikkien muiden kuin urheilijoiden. Muistattehan kysyä usein ihmisiltä ympärillänne, että mitä heille kuuluu?

En ollut koskaan ollut kovin hyvä loukkaantumisien kanssa, ja niitä on ollut aika paljon. Treenit ja rutiinit joiden ympärille elämäni oli rakentunut, olivat poissa. Kotonakin oli vähän vaikeaa ja huolia, joilla vaivasin itseäni liiaksikin, vaikka ei olisi tarvinnut. Halusin tietää kaikesta ja kontrolloida kaikkea. Elämää ei kuitenkaan voi kontrolloida, eikä ikinä tietää mitä tulee tapahtumaan. Sen tiedän nyt. 

Kun en pystynyt kontrolloimaan muuta kun sitä mitä itse tein- siitä se kai alkoi. Aloin tarkkaila jokaista suupalaa, syödä niin terveellisesti kun osasin. Lopulta löysin itseni umpikujasta. Ahdistumasta siitä, että tarkoin suunniteltuun päivään ja sen syömisiin tuli muutoksia. Huomasin jättäytyväni pois sosiaalisista tilaisuuksista, joissa mahdollisesti olisi joutunut syömään jotain. En edes muista kaikkea.. Sitten huomasin, että muutama kilo oli lähtenyt. Kehoni oli täynnä energiaa ja kaikki luisti todella hyvin. Taisin ajattella että tämähän on hyvä juttu. Söin hurjan(lue: liian) terveellisesti ja aivan liian vähän. En saanut tarpeeksi vitamiineja tai hivenaineita, käytännössä mitään. Heti perään alkoi alamäki; jaloissa ja lihaksissa ei ollut voimaa, olin huonolla tuulella, väsytti ja oli kylmä. Treenit eivät sujuneet, tehot olivat poissa. Olin etäinen ja vetäytynyt, en oma itseni. Kukaan ei saanut minuun otetta. Silloinen poikaystäväni kiinnitti huomiota jatkuvasti pienentyviin annoskokoihin. Välillä saatoin ahmia nälkääni. Ja tämän jäljeen suunnata itkukurkussa pitkälle kävelylenkille. Pelkäsin lihomista, ihan suunnattoman paljon. 

Miten päästin itseni tuohon tilanteeseen, sitä en tiedä. Muistan useasti katselleeni itseäni peilistä ja miettineen, "kun tosta saisi vielä pari senttiä pois, ja tuosta". Olin todella hoikka, aina ollut. Kuukautisia ei ollut enää ollut vähään aikaan. Taisin olla kuusitoista vuotias. Ja kamppailin vääristyneen kehonkuvan ja häirintyneen syömisen kanssa yhteensä noin neljä vuotta, sanoisin. Oli ylä-ja alamäkiä. En ollut tyytyväinen itseeni, en rakastanut itseäni. Muistan kuinka rumasti puhuin itselleni; haukuin ja halveksin huonoa itsekuriani ja laiskuuttani. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvä.

Rintaa puristaa tällä hetkellä jo pelkkä noiden hetkien ajattelu. Minulla oli todella paha ja huono olla itseni kanssa, monta vuotta.  Koitan olla ymmärtäväinen ja rakastava silloista itseäni kohtaan. Koska menneissä murehtiminen ei auta mihinkään. Vaikka välillä tuntuukin, että heitin neljä vuotta elämästäni, nuoruudestani ihan hukkaan. Ei nuorten naisten tai miesten tarvitse murehtia tuollaisista asioista, ei kenenkään, jos totta puhutaan. Täällä eletään ihan jotain muuta kuin ulkoisia seikkoja varten. 

Kaikki tämä johti pikkuhiljaa taitoluisteluharrastuksen lopettamiseen ja jonkin aikaa kestäneeseen liikuntakieltoon lääkärin toimesta. Lopullinen parantuminen alkoi itsestäni. En jaksanut enää tuota elämää. Kun mieleni ja ajatteluni oli parantunut (joka oli pitkä mutta erittäin palkitseva prosessi ja todellakin kaiken sen arvoista) opettelin pienin askelin rakastamaan itseäni. Olin ollut "se todella laiha tyttö" vaikka kuinka kauan. Se oli iskostunut identiteettiini. Tiesin, että siitä on päästävä eroon ja normaalipainoisenakin olisin yhä hoikka. 

Hävettää. Kuinka annoin pitkään jonkin tuollaisen asian määrittää ulkonäköäni ja sitä miltä minun tulisi näyttää. Ja loppujen lopuksi tuo ajatus oli ainoastaan oman pääni sisällä, kukaan muu ei ajatellut niin, vaan päinvastoin. Kun päästin irti tuosta ajatuksesta, todellinen parantuminen ja itsen kuuntelu alkoi. 

Olen myös kokenut suurta häpeää sen suhteen, että kuinka olin niin "heikko", että sairastuin. Kuinka paljon huolta ja stressiä aiheutin vanhemmilleni, perheelleni ja ystävilleni. Kuinka en kunnolla, vielä tänäkään päivänä ole pystynyt keskustelemaan heidän kanssaan asiasta yhtä yksityiskohtaisesti kuin mitä tänne juuri kirjoitin. Myös silloinen ajatusmaailmani on hävettänyt minua. 

Kesti monta vuotta myöntää itselleni, että minulla oli syömishäiriö, ja pystyä puhumaan siitä. Vielä nykyisinkin pelkään aina välillä, että millä tavalla muut näkevät miut tai kuinka heidän kuva minusta muuttuu, jos kerron että minulla on ollut syömishäiriö. Tai kuinka se määrittää minua muiden silmissä. 

Kuitenkin, note to self myös:

Mielenterveysongelmia ei pidä hävetä. Ei ikinä. Jokaisella meillä on omat vaikeudet ja murheet. On ok olla heikko ja tarvitseva, ja vielä enemmän ok on kertoa se ääneen ja pyytää apua ja tukea. Mielestäni on myös erittäin ok olla rehellinen että minulle on esimerkiksi ollut aiemmin vaikeaa olla sinut menneisyyteni kanssa. Ehkä avoimuus, rehellisyys ja haavoittuvaisuus ovatkin juuri ne tekijät joiden avulla olen päässyt häpeän tunteista eroon ja olen sinut menneisyyteni kanssa. 

Jos tunnistat itseni jostain alussa mainitsemistani ajatuksista, oireista tai tavoista, suosittelen puhumaan jollekkin luotettavalle henkilölle ja miettimään onko kyseessä itseä vahingoittava tapa. 

En ole varma onko fiksua vai ei, jakaa nämä ajatukset ja pala menneisyydestäni täällä. Toivon kuitenkin, että tämä voisi rohkaista jotain ehkä puhumaan, hakemaan apua tai löytämään toivoa. On todella yleistä että nuoret, varsinkin naiset, kamppailevat syömiseen liittyvien erilaisten häiriintyneiden ajatusten kanssa. On tiettyjä tekijöitä, jotka voivat tehdä toisista alttiimpia mielenterveyshäiriöille kuin toisista, sekä sisäisiä että ulkoisia tekijöitä. Tämä ei kuitenkaan tee kenestäkään huonompaa tai heikompaa. Kaikilla meillä on omat haasteet ja vaikeudet.  

Kukaan ei ole yksin ja aina on mahdollista saada apua. Puhuminen auttaa aina. 

Mielestäni on todellista rohkeutta ja vahvuutta näyttää oma haavoittuvaisuus ja myöntää se, että on ollut heikko ja pohjalla. Se on rohkeutta olla epätäydellinen, vain ihminen. Haavoittuvaisuuden myöntäminen ja tunnistaminen on yksi kauneimmista ja tärkeimmistä asioista ihmisyydessä. Kuten myös häpeän tunnistaminen ja käsitteleminen. Häpeä voi olla todellinen tabu, mutta kun itse olen tunnistanut asiat, jotka ovat tuottaneet minulle häpeää, olen päässyt eroon muutamista ei-niin-kivoista ajatusmalleista ja tavoista reagoida. 

Olen kirjoittanut erittäin informatiivisen ja inspiroivan kirjoituksen häpeästä ja haavoittuvaisuudesta yes girl -blogiin noin puoli vuotta sitten. Suosittelen lukemaan sen! 

https://yes-girl.com/noora-fisher-hapea-ja-haavoittuvaisuus/

Olen myös kirjoittanut aiemmin blogiin ja Instagramiin siitä, kuina tärkeää on olla kiltti jokaiselle ihmisille. Ikinä ei voi tietää mitä kukin käy läpi ja kuinka vaikeaa heillä on. Yritetään olla empaattisia ja ymmärtää, toivoisimmehan että muutkin koittavat ymmärtää meitä, myös huonoina päivinä. 

Kuitenkin vähintään yhtää tärkeää on olla kiltti itselle. Olla ja muistaa olla itseä kohtaan myötätuntoinen, ymmärtäväinen ja rakastava. Me yritämme parhaamme joka tilanteessa ja se on tarpeeksi. Tulet olemaan itsesi kanssa koko loppuelämän, joten on erittäin tärkeää rakentaa rakastava suhde itseen, ensin.

Nyt olen 25 vuotias. Haluan nähdä hyvää kaikessa niinpä voi sanoa, että olen omalla matkallani oppinut niiiiin paljon. Oivaltanut asioita ja löytänyt onnellisuuden. Ja nyt haluan jakaa oppimaani ja auttaa jokaista omalla matkallaan, itsen rakastamiseen, hyväksymiseen, itsevarmuuteen ja merkitykselliseen elämään. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni intuitiivisesti, tiedän mikä toimii itselle ja mikä ei. Olen ymmärtänyt ihan uudella tavalla että mitä tasapaino ja tasapainoinen elämä kokonaisuudessaan tarkoittaa ja kuinka elää niin. Ja kuinka siihen kuuluu sekä hyvät että huonot päivät. 

Noora x

p.s Voisin kirjottaa samasta aiheesta vielä toisen postauksen esimerkiksi vinkkejä kuusitoista vuotiaalle itselle tai muuta, jos sellainen kiinnostaa. Toivon, että vaikka postaus ei ole maailman positiivisin, niin loppufiilikset olisivat hyvät, koska sellaiset ovat omat fiilikset ainakin! Vaati paljon rohkeutta jakaa tämä ja kertoa, mutta uskon sen olevan sen arvoista. 

 

Pages