Avaus elämääni

 

Tämä postaus on tietynlainen pohjustus aiheeseen, mitä tulen käsittelemään blogissani paljon. Tämä aihe on synnytyksen jälkeinen masennus. Koen, että kertoakseni tarinani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja sen herättämistä ajatuksistani, minun täytyy avata elämääni ensin hieman. Mä olen kantanut jonkinlaista ahdistusta ja masennusta mukanani niin pitkään kun muistan. Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka olen aina kokenut olevani jollain lailla erilainen, joukkoon kuulumaton. Mä olen tuntenut näin jo lapsesta saakka. Tiedätkö sellaista sisäistä ahdistusta, ettei oikein sopeudu mihinkään. Hassua sinänsä, koska mun lapsuus on ollut ihan onnellinen.

Mun biologinen isä ei ole koskaan ollut osa mun elämää ja mun elämän ensimmäiset yhdeksän vuotta me oltiin aikalailla äidin kanssa kahdestaan. Mä ihailen mun äitiäni todella paljon. Sitä miten vahva hän on ja miten paljon hän on opettanut mulle asioita elämästä. Me tehtiin paljon asioita yhdessä, mistä on muodostunut mulle todella tärkeä asia myös omassa perheessäni. Musta on ihana tehdä lasten kanssa asioita ja se on tärkeä osa meidän arkea ja elämää.

Mun parhaita lapsuusmuistoja on meidän yhteiset lukuhetket ja sunnuntait, kun sai olla pyjamassa koko päivän. Äidiltäni mä olen oppinut rakkauden kirjoihin ja lukemiseen. Toivon, että tämän saan opetettua myös pojille ja Leolle. Me eletään nykyään todella elektronisessa maailmassa, mikä on tälläiselle sisäiselle hipille hieman ahdistavaa aina välillä. Kirjat ja lukeminen on mulle pakokeino siitä. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Äitini on opettanut mulle myös empatiaa, lempeyttä ja rakkautta. Mun äiti on oikeastaan empaattisin ja välittävin ihminen kenet mä tunnen. Mä en ole aina ajattelut näin, vaan olen oivaltanut tämän ihan vasta äskettäin. Meillä puhuttiin aina tunteista todella avoimesti ja näytettiin niitä myös. Tämä on mulle tärkein asia, minkä haluan omassa perheessäni lapsille opettaa. Sen, että tunteet ovat osa elämää ja osa ihmistä. Tunteita ei tarvitse hävetä, eikä piilotella. Ei myöskään niitä negatiivisia tunteita. Ihminen kun ei ole robotti, vaan meidät on luotu tuntemaan.

Tunteita on kuitenkin tärkeä osata käsitellä. Niitä ei voi oksentaa puolison tai ystävän niskaan ihan vaan koska ahdistaa ja vituttaa kaikki. On osattava käsitellä ja ilmaista tunteensa loukkaamatta kuitenkaan toisia ihmisiä. Hävettää myöntää, että tämä on taito, jonka olen vasta jonkin aika sitten itse oppinut. Mä olen aina ollut todella tunneihminen, mutta mulla ei ole ollut minkäänlaisia taitoja käsitellä mun tunteita. Niitä negatiivisia siis. Mä olen oikeastaan pelännyt niitä ja halunnut vaan oksentaa ne pois. Ja mä olen oksentanut ne mun läheisten niskaan. Onneksi olen tästä viisastunut ja oppinut, että se ei tosiaan kannata, eikä ole myöskään oikein.

Se tässä elämässä on aika huimaa, että aina voi oppia ja olla parempi versio itsestään. Sitä paitsi sen jälkeen kun olen oppinut käsittelemään mun tunteita, mun ahdistus on ollut lievempää kuin koskaan ja musta on tullut helvetin paljon mukavampi ihminen. Anteeksi voimasanasta, mutta jos olisit tuntenut mut aikaisemmin, tietäisit, että toi kohta todella tarvitsi sen.

Teininä mä olin todella hukassa mun tunteiden kanssa ja kärsin pahasta ahdistuksesta. Tähän varmasti vaikuttivat tietyt asiat mun lapsuudesta. Äitini serusteli jonkin aikaa miehen kanssa, jolla oli todella paha alkoholiongelma. Mä en lähde tätä sen enempää avaamaan, koska se on myös todella henkilökohtainen asia mun äidille ja haluan kunnioittaa siinä häntä. Uskon, että ymmärrät. Tämä aika oli kuitenkin todella vaikeaa meille molemmille. Onneksi äidilläni kuitenkin oli rohkeutta ja vahvuutta lähteä. Mitä olen äitini kanssa keskustellut, niin siihen vaikutti eniten nimen omaan se, etten mä voinut enää hyvin. Siitä äitini sai rohkeuden lähtemiseen. Toinen vaikuttava tekijä oli todella paha koulukiusaaminen, mitä koin melkeen koko ala-asteen ajan. Koulukiusaaminen on asiana niin laaja, että siitä voisi kirjoittaa tähän ties kuinka pitkän tekstin. Mulla olisi siitä hyvinkin paljon sanottavaa, mutta jotta tästä ei tule aivan sillisalaatti, palaan siihen myöhemmin erillisessä postauksessa. 

Näiden yllämainittujen asioiden takia aloin voida teininä todella huonosti, ahdistukseni kasvoi ja masennuin. Vointini meni niin huonoksi, että jouduin psykiatriseen sairaalaan. Onneksi äitini mut sinne laittoi, koska muuten en istuisi tässä kirjoittamassa tätä. Sairaalassa mä olin yhteensä yli vuoden ja mun vointi parani huomattavasti. Lopulta pääsin takaisin kotiin. Kotona mulla oli todella tiukat säännöt ja rajat, mikä johtui nimenomaan siitä, että olin juuri päässyt sairaalasta kotiin ja tarvitsin selkeät rutiinit, että mun vointi ei huononisi. Silloinhan mä en tätä tietenkään ymmärtänyt, vaan se oli aivan syvältä perseestä ja mun äiti oli täysi natsi. Aloin kapinoimaan kaikilla voimilla vastaan. Pyörin aivan vääränlaisissa porukoissa ja vietin aikaa ihmisten kanssa, jotka olivat puolet vanhempia kuin minä. En tullut kotiin sovitusti ja kun lopulta kotiin selvisin, niin en varmasti selvinpäin. Mulla oli silloin niin paha olla, ettei millään oikeastaan ollut väliä.

Mä tein kaikkea sitä, mitä jokainen vanhempi pelkää lapsensa tekevän.  Äitini yritti kaikkensa, hyvällä, pahalla, ja kaikilla mahdollisilla keinolla. Lopulta mä jouduin takaisin sairaalaan. Vasta nyt näin oman äitiyden myötä kunnolla ymmärän, miten pelottavaa mun äidille on ollut nähdä, miten pahoin mä olen voinut ja miten en ole välittänyt itsestäni tai hyvinvoinnistani lainkaan. Nyt vasta ymmärrän, miten äiti on yrittänyt kaikkensa. 

Tällä kertaa mä en päässyt enää kotiin, vaan tehtiin huostaanottopäätös. Mun vointi oli niin huonona, että tarvitsin ammatti-ihmisiä mun ympärille. Tarvitsin niin tiukat rajat ja säännöt, mitä kotioloissa ei olisi pystytty järjestämään. Tässä välissä äiti oli tavannut mun isäpuolen, Peten ja he olivat saaneet yhdessä kolme lasta. Mun rakkaat pikkusisarukset, joiden kanssa ollaan todella läheisiä nykyäänkin. Onneksi niin, vaikka en kotona enää asunutkaan. Kolmen pienen lapsen kanssa äidin ja Peten olisi ollut täysi mahdottomuus pitää mua kotona niin, että olisin pysynyt turvassa.

Mä olen paljon kuullut ihmisiltä, kuinka äiti olisi hylännyt mut. On ihmetelty miten mun äiti on voinut vapaaehtoisesti hyväksyä huostaanoton. Siksi, koska mun äiti rakastaa mua. Mä voin silloin niin huonosti, että se oli viimeinen vaihtoehto pitää mut turvassa. Ja jokainen äiti varmasti tietää, ettei se ole ollut todellakaan helppo päätös. Kyllä, silloin olin äidilleni todella vihainen. Ai että olinkin. En minä silloin kaiken pahan oloni keskeltä osannut nähdä, että äitini teki sen valinnan rakkaudesta, suojellakseen minua. Nyt aikuisena ja etenkin näin äitinä tiedän, että samassa tilanteessa tekisin täysin saman ratkaisun. Niin kuin aikaisemmassa postauksessa sanoin, jokainen äiti kuitenkin haluaa vain parasta lapselleen. Mä olen mun äidille syvästi kiitollinen, koska hänen tekemä ratkaisunsa pelasti mun elämän. Mun äiti ei ole epänormaali äiti sen takia, että se on kyseisen ratkaisun tehnyt. Mä en ole myöskään epänormaali äiti tai ihminen, koska olen ollut nuorisokodissa.

Olen nimittäin törmännyt myös tähän useammin kuin kerran, kuinka ihmiset muodostaa musta jonkinlaisen ennakkokäsityksen sen perusteella, että olen siellä ollut. Sinäkään et varmasti ole tänä päivänä samanlainen, mitä olet ollut 14-vuotiaana? Niin, en ole minäkään. Mä olen kasvanut ihmisenä, oppinut ja muovautunut näiden kokemusten myötä. Musta on tullut ihmisenä paljon herkempi, empaattisempi ja ymmärtäväisempi, kuin mitä todennäkoisesti ilman näitä kokemuksia olisin. Mä olen opinnut omasta nuoruudestani ja äidiltäni paljon, mitä voin ammentaa omaan äitiyteeni. 

 

Nuorisokotiaikaani mahtuu toki myös ikäviäkin tuntemuksia. Kun laitetaan samaan taloon asumaan kasa pahoinvoivia teinejä, voit varmasti arvata, että kaikki ei aina mene niin kuin strömsössä. Kuitenkin kokonaisuutena nuorisokodissa oleminen on ollut minun elämäni käännekohta kohti parempaa elämää. Tulen myöhemmin avaamaan nuorisokodissa viettämääni aikaa ja siihen liittyviä ajatuksia enemmän.

Mä koitan ajatella aina sitä, että jos mun elämä olisi mennyt erilailla, niin mun elämässä ei olisi niitä kaikkia ihania ihmisiä joita siinä nyt on. Jos mä en olisi ollut sairaalassa, en olisi tutustunut yhteen mun parhaista ystävistä, joka on tänä päivänä myös mun lapseni kummisetä ja uskomattoman upea ihminen. Jos mä en olisi ollut nuorisokodissa, en olisi koskaan päätynyt Helsingistä Kuopioon, eli en olisi koskaan tavannut Mikkoa, eikä mulla olisi mun perhettä. Kyllä, mun elämään on mahtunut vaikeita, kipeitä asioita. Ne asiat on kuitenkin tehnyt musta sellaisen kun mä olen, opettaneet mulle paljon tästä elämästä. Ennen kaikkea ne asiat on opettaneet millainen ihminen mä tahdon itse olla ja mitä haluan omille lapsilleni opettaa.  

Haluan uskoa, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä. Sillä hetkellä syytä voi olla vaikea nähdä, mutta myöhemmin, toisessa elämäntilanteessa huomaakin niistä kipeistä asioista olevan hyötyä ja apua. Esimerkiksi nyt kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen huomasin nopeasti ettei kaikki ole kunnossa, koska olen aikaisemminkin masennuksen käynyt läpi. Osasin tunnistaa sen ja uskalsin hakea apua. Avun hakeminen ei ole koskaan häpeällistä. Oli sitten kyse itsestään, lapsestaan tai kenestä tahansa läheisestä ihmisestä, jos avulle on tarve, sitä on ehdottomasti haettava. Se ei tee sinusta epänormaalia tai huonoa, se tekee sinusta rohkean, välittävän ihmisen. Tämän minä olen oppinut äidiltäni.

Ja itsestään ja toisista välittäminen on kuitenkin tärkeimpiä asioita tässä elämässä, eikö?

Kiitos että sain jakaa tämän kanssasi, 

Taru