Hei Hei arkajalka

Rannalla.JPG

Tämä blogi sai alkunsa minun ajatuksissani jo monta vuotta sitten. Kirjoittaminen on ollut mulle aina tapa ilmaista itseäni ja koen kirjoittamisen isona osana minua. Blogista olen haaveillut jo pitkään, mutta sisäinen arkajalkani on ollut kanssani eri mieltä asiasta. Hassua, miten voimmekin välillä itse seistä omien unelmiemme tiellä. Tämä on minun unelmani, haaveeni, joten miksi en toteuttaisi sitä? 

Olen aina kokenut itseni jotenkin erilaiseksi ja minun on ollut vaikea sopeutua joukkoon. Joukosta erottuminen taas on tehty tässä maailmassa suhteellisen vaikeaksi ja se vaatii rohkeutta. Tätä rohkeutta mulla ei ole ollut. Näin ollen en ole myöskään ollut aidosti oma itseni, vaan olen antanut vallan sisäiselle arkajalalleni ja sulautunut joukkoon, varonut erottautumasta. 

Minua ei ole varustettu kovinkaan hyvällä itsevarmuudella. Ihailen suuresti ihmisiä, joilta itsevarmuutta löytyy luonnostaan. Mä harjoittelen sitä yhä. Harjoittelen olemaan itselleni lempeä, hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Harjoittelen hyväksymään sen, ettei minun tarvitse miellyttää muita tai hakea muiden hyväksyntää. Olemalla oma itseni, elämääni löytävät juuri ne oikeat ihmiset, jotka pitävät siitä oikeasta, aidosta Tarusta. Minusta itsestäni. Olemalla oma itseni, teen elämästäni minun näköiseni ja kuljen kohti niitä asioita, joita elämältäni haluan. Tämä blogi on yksi niistä. 

Ensimmäinen oivallus kohti omaa itseäni tapahtui vajaa kolme vuotta sitten, kun tapasin nykyisen mieheni. Olin itse silloin 22-vuotias ja opiskelin lähihoitajaksi, joka ei ole lainkaan oma alani. Olen ihmisenä todella herkkä ja otan helposti toisen ihmisen kivun ja vaikeudet omille harteilleni. Mikä toki ystävyyssuhteissa toimii vahvuutena, mutta työelämässä käy itselleni liian raskaaksi. Minulla ei kuitenkaan ollut rohkeutta lopettaa kyseistä koulua, koska taas kerran sisäinen arkajalkani pisti vastaan. Vietin myös tuolloin oikeastaan kaikki viikonloppuni baareissa, joissa en oikeasti edes viihtynyt, mutta koska niin kaikki ystävänikin tekivät, niin tietenkin mäkin tein. Näin jälkikäteen jopa huvittaa, miten en ole elänyt lainkaan omanlaistani elämää. 

Tutustuimme mieheni Mikon kanssa tinderissä, (jep sieltä voi oikeasti löytää jotain muutakin kun, well you know..) jossa alkuun kirjoittelimme pitkään. Meillä klikkasi heti, mutta jännitin tapaamistamme hirveästi. Tähän varmasti vaikutti se, että Mikolla on kaksi poikaa entisestä parisuhteestaan. Tiesin, että jos meidän juttumme vakavoituisi, niin siinä ei olisi kyse vaan meistä kahdesta, vaan myös kahdesta pienestä ihmisestä. Halusin olla varma siitä, että tiedän mihin soppaan lussikani laitan ja olen siihen oikeasti valmis. 

Olen aina haaveillut perhe-elämästä ja äitiydestä, joten en itse kokenut sitä minkäänlaisena ongelmana, että Mikolla oli lapsia jo entuudestaan. Ajattelin, että he tulevat samassa paketissa ja saan elämääni kolme ihanaa ihmistä kertaheitolla. Silloiset ystäväni olivat kuitenkin eri mieltä asiasta. Kuulin todella paljon negatiivisia asioita, kuinka Mikko ei varmasti ole minun kanssani vakavissaan. Kuinka minun pitäisi juosta vielä kun voin, ja että meinasinko oikeasti rueta leikkimään äitiä. Silloin sanoin ensimmäistä kertaa, mitä oikeasti ajattelin. Uskalsin olla erilainen, minä. Voit varmaan arvata, että nämä kyseiset ihmiset eivät kuulu enää ystäviini. 

Yhteinen.JPG

Tulen myöhemmin kertomaan enemmän täällä blogissa meidän uusperheen synnystä, minun ja poikien suhteesta ja muista uusperhekiemuroista. Olen todella onnelinen, että uskalsin tuolloin näyttää kieltä sisäiselle arkajalalleni ja lähteä matkalle kohti omaa itseäni ja minun näköistäni elämää. Sillä nyt, melkeen kolme vuotta myöhemmin, mulla on välittävä ja rakastava (joskus myös uskomattoman ärsyttävä) mies, kaksi superihanaa bonuspoikaa ja kohta puolivuotias rakas poikani Leo. Olen lopettanut lähihoitajaopinnot ja aijon olla rauhassa kotona Leon kanssa ainakin muutaman vuoden, jopa ehkä kolme. Minulla ei ole rehellisesti vielä mitään hajua, mitä haluan työkseni tehdä. Sekin on kuitenkin parempi, kuin opiskella alaa, joka ei tunnu lainkaan omalta. Olen saanut elämääni myös muutaman aivan uskomattoman ihanan ystävän, sielunsiskon oikeastaan.

Mun ja Mikon parisuhteen alussa, silloin kuin sen hetkisten ystävien kanssa lähdettiin elämässä eri suuntiin, meni pitkään niin ettei mulla ollut ystäviä ollenkaan. Se oli todella raskasta, mutta opettavaista aikaa myös. Olen tämän jälkeen osannut valita ihmiset elämääni viisaammin, ja olla myös itse ystävänä aidosti oma itseni ja näin ollen parempi ystävä. Aitoa ystävyyttä kun ei voi oikeastaan edes olla, jos ei ole oma itsensä. Nykyisin viikonloput vietän perheeni kanssa touhuten. llalla vedän villasukat jalkaan ja käperryn mieheni kainaloon sohvalle lukemaan kirjaa. Voittaa muuten baarissa riekkumisen ihan sata nolla. 

Äitiys, kuten myös äitipuolena oleminen, on antanut mulle hirveästi lisää itseluottamusta ja uskallusta olla oma itseni. Äitiydessäkin on tuhansia eri versioita ja tapoja tehdä asioita. Sen olen huomannut, että joku on aina sitä mieltä, ettei sinun tapasi olla äiti ole oikea. Saati sitten äitipuolena olemisesta puhumattakaan. Kun kyse on toisen ihmisen lapsista, niin olet vielä enemmän arvioivien silmien alla kaikessa mitä teet, vaikka tarkoituksesi on aina lapsen paras. Olen ollut esimerkiksi tilanteessa, missä naapurin pojan äiti on katsonut minua pitkään ja vihaisesti, kun olen poikia komentanut heidän tehdessään jotain minkä ovat tienneet varsin hyvin kielletyksi. Fakta on kuitenkin se, että olen aikuinen talossa siinä missä Mikkokin, ja jos mulla ei ole auktoriteettia niin hommat leviää lasten kanssa käsiin. Tämä on kasvattanut itseluottamustani, että uskallan olla pojille heistä huolehtiva aikuinen, vaikka joku siitä mielensä pahoittaisikin. 

Muru ja pojat.jpg

Mitä taas tulee äitiyteen niin jonkun mielestä esimerkiksi sormiruokailussa ei ole mitään järkeä ja toisen mielestä se on ainut oikea tapa lapsi ruokkia. Ja näitä tälläisiä asioitahan riittää. Palaan tähänkin aiheeseen myöhemmin enemmän. Mielestäni ei ole oikeaa tapaa olla äiti tai väärää tapaa olla äiti. Ei ole normaalia äitiä tai epänormaalia äitiä. Mäkin olen jotain siltä väliltä ja siitä tämä blogi on saanut nimensäkin.

Äitiyskin vaatii rohkeutta ja itseluottamusta. Uskallusta tehdä niin kuin itse kokee lapselleen parhaaksi, vaikka joku olisikin facebookin vauvaryhmässä kivittämässä sen takia. Lue edellinen huumorilla, älä kivitä mua. Jokainen äiti kuitenkin haluaa varmasti vain parasta lapselleen. Se, että sä ajattelet jonkun asian eri tavalla, ei tee susta epänormaalia tai huonoa äitiä. Se tekee susta sinut, oman itsesi. Silloin kuin olet oma itsesi, olet myös paras äiti lapsellesi. Ihan sama, annatko sitten lapsellesi sormiruokaa, sosetta, vai pieniä kiviä. Ei oikeesti, mutta you get the point. Mä ajattelen sen niin, että poimin ja valikoin niistä tuhansista tavoista olla äiti, just ne tavat, mitkä tuntuu mulle itselleni oikeilta. 

Äitiys on mielestäni tehnyt musta tietyllä tavalla täyden. Äitiyden myötä tunnen olevani enemmän oma itseni, kuin koskaan ennen. Äidiksi tuleminen on ollut uskomattoman kaunis asia, mitä on kuitenkin varjostanut synnytyksen jälkeinen masennukseni. Tällä hetkellä olen toipumismatkalla masennuksesta ja se tulee näkymään blogissani myös. Tulen avaamaan synnytyksen jälkeistä masennusta blogissa aiheena paljon. Mielestäni se on asia, josta pitäisi puhua enemmän. Tulen myös pohtimaan äitiyttä ja naiseutta, sekä äitiyden vaikutusta naiseuteen. Myös lapset ja parisuhdeasiat tulevat olemaan isossa roolissa. Uskon, että tämä blogi muovautuu pikkuhiljaa omaksi itsekseen, niin kuin minäkin.

Tervetuloa mukaan seuraamaan tätä meidän perheen vähän kreisiä, mutta aika ihanaa elämää. Kiva jos löysit tänne, toivottavasti viihdyt. 🙂

Ihanaa alkanutta viikkoa just sulle!

Terkuin,

Taru

Leotiini.jpgKaksi alinta kuvaa by: Sari Harju Photography         

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *