Olen luonteeltani hyvin vahvasti huolehtija. Huolehdin läheisistäni, ystävistäni, perheestäni. Haluan ystävältäni illanvieton jälkeen viestin, että hän on päässyt turvallisesti kotiin. Jos tätä viestiä ei tule, herää huoli ja soitan perään. Inhoan sitä, jos soittaessani minulle tärkeälle ihmiselle hän ei vastaa puhelimeen. Huolestun aina. Tiedän kyllä, että yleensä siihen on aivan järkevä ja looginen syy, miksi tämä kyseinen ihminen ei pystynyt vastaamaan. Siinä tilanteessa joudun vaan tekemään hieman töitä sen eteen, että tämän muistan. 

Huoli ei ole negatiivinen asia silloin, kun se ei karkaa käsistä. Huoli on normaalia ihmisyyttä ja kertoo siitä, että välität. Huolesta voi kuitenkin tulla uuvuttavaa, jos sitä ei osaa suodattaa ja se muuttuu pelon sekaiseksi hysteriaksi. Silloin se ei ole enää positiivinen asia. Olen aikaisemmin kertonutkin, että synnytyksen jälkeinen masennukseni oireili ylihuolehtimisena ja pelkona. Tämän olen onneksi saanut hyvään hallintaan ja löytänyt keinoja käsitellä huoltani ja pelkojani. Viime aikana huoli on taas nostellut paljon päätään ja olenkin pohtinut, missä huolen normaali raja kulkee. 

Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin syvää ja kokonaisvaltaista, että huoli kulkee väistämättä sen kanssa käsi kädessä. Kun rakastat, myös huolehdit. Jokainen vanhempi haluaa pitää lapsensa turvassa. Suojella ja huolehtia, että lapsella on kaikki hyvin. Se on vanhempana sinun tehtäväsikin. Ero on siinä, että huolen mennessä yli, aletaan lapsen normaalia elämää rajoittaa. Kielletään asioita, joita ei kuuluisi kieltää. Ei anneta lapselle tilaa kasvaa ja opetella asioita. Tämä on lapselle todella suuri karhunpalvelus ja aiheuttaa kokonaisvaltaisesti ongelmia lapsen kasvaessa. 

Ylihuolehtiva ja hysteerinen vanhempi voi vaarantaa lapsensa kehityksen. Jos lapsi kasvaa pelon ja hysterian keskellä, hän voi alkaa itsekin pelkäämään ja huolehtimaan asioista, joista ei tarvitsisi. Hänen itseluottamuksensa ei pääse kehittymään kunnolla ja hänestä voi tulla arka ja epävarma. Voi käydä niin, ettei lapsi uskalla tehdä asioita. Hän alkaa pelkäämään, että jotain sattuu kuitenkin. Tai vaihtoehtoisesti lapsen kasvaessa hän voi alkaa kapinoida vahvasti vastaan, koska liian tiukkojen rajojen sisällä eläminen käy todella ahdistavaksi. Lapsi voi kapinan myötä tehdä asioita, joista oikeasti olisi syytä huolestua. Voi käydä niin, ettei lapsi välitä enää yhtään, vaikka jotain sattuisikin. 

Vanhempana kuuluu ohjata lasta näkemään, mitkä on asioita, joista on oikeasti syytä huolestua. Näin lapsi oppii kasvaessaan omat rajansa ja hänen itsesuojeluvaistonsa kehittyy normaalisti. Hän tietää, mitä ovat sellaisia asioita, joita ei oikeasti kannata tehdä. Tämä onnistuu vain, jos osaa käsitellä sitä omaa huoltaan. Lasta on tarkoitus kannustaa, kehua ja olla aidosti onnellinen, kun lapsi oppii uusia asioita. Lapselle on annettava tilaa kasvaa ja kehittyä siitä omasta huolesta huolimatta. 

Monesti leikkipuistossa kuulee, kuinka vanhemmat hokevat: ”varovasti nyt”, ”älä mene niin korkealle”, ”tulehan jo pois sieltä” ja heidän äänestään voi kuulla huolen ja pelon. Myönnän välillä sortuvani tähän itsekin, mutta se on asia, jonka eteen teen töitä. Haluan olla se vanhempi, joka sanoo: ”hienoa, oletpa taitava” ja hymyilee kannustavasti lapselle, vaikka sydän tykyttääkin ja huoli hiipii mieleen. Haluan olla se vanhempi, joka antaa lapselle tilan opetella asioita. Lapsen kehitys on todella huimaa. Hän kasvaa, tutkailee ja oppii uusia asioita oikeastaan koko ajan. Huolelta ei siis vanhempana voi välttyä, se kuuluu asiaan. Huolen aiheet vaan muuttuvat sen myötä, kun lapsi kasvaa ja oppii uutta. Tämän takia huolta onkin tärkeä osata käsitellä, ettei se vaikuta lapseen negatiiviseksi ja käy myöskään raskaaksi itselle. 

Varsinkin ensimmäisen vuoden aikana vauva kehittyy hurjaa vauhtia. Välillä itsestä on tuntunut, että perässä ei meinaa pysyä. Juuri kun itse kerkeää tottua viimeksi opittuun asiaan, mennään jo uutta kohti. Meillä lähdettiin aikaisessa vaiheessa liikkumaan. Leo jätti ryömimisen välistä ja alkoi konttaamaan jo ennen 6kk ikää. Sen ikäisen menohan nyt on aivan päätöntä, eikä siinä ole tolkun hiventäkään. Hänestä on ollut vaan hauskaa päästä eteenpäin ja sitä on menty pää edellä minne vaan. Voin kertoa, että äidistä se ei ole ollut aina hauskaa. Kyllä on saanut tehdä töitä sen huolen eteen, ettei se karkaa käsistä. 

Nyt viimeisimpänä Leo ymmärsi, että täältä lattialtahan pääsee ylöskin. Kyllä. Minun pieni alle 7kk vauva, nousi sitteriään vasten seisomaan. Tämän jälkeen tv-tasoa vasten. Pinnasängyn laitaa vasten. Oikeastaan kaikkea vasten, mihin vaan voi nousta. Voin kertoa, että tässä kiipeilyssä on vielä vähemmän tolkkua, kuin konttaamisessa. Se on aivan päätöntä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että Leon ote irtosi sitteristä ja pieni rakas poikani kopsahti lattiaan. Minuutin päästä hän oli jo täysin tyytyväinen, itkut oli itketty ja hän yritti mönkiä sylistäni takaisin kiipeilemään. Minä en halunnut päästää irti. Halusin pitää hänet siinä, sylini suojassa. Näin vaaroja pitkin meidän asuntoa. Teräviä kulmia joka paikassa, kova lattia, keinutuoli. Kyllä lattiasta tuli yhtäkkiä mun päässä hurjan vaarallinen ja keinutuoli oli vähintään paholaisen keksintö. Olin valmis kantamaan joka ikisen huonekalun mihin on mahdollista kiivetä varastoon, hiomaan kaikki kulmat pyöreiksi ja pehmustamaan lattian (lue: koko asunnon).

Huokaisin syvään ja muistutin itseäni; Tämä kuuluu asiaan. Näin hän oppii, kasvaa ja kehittyy. Hän tulee kaatumaan vielä monta kertaa ja silloin minun tehtäväni on olla häntä varten. Lohduttamassa, puhaltamassa pipi pois. Kannustamassa yrittämään uudestaan. Näyttämässä, kuinka ylpeä hänestä olen. Varovasti irrotin otteeni ja päästin hänet sylistäni. Hän lähti eteenpäin silmät intoa täynnä, jalat onnesta vispaten. Hän ponnisti itsensä tv-tasoa vasten ja virnisti minulle kuin sanoen: Älä huoli äiti, minä osaan kyllä. Katso nyt. Minä nielin huoleni ja hillitsin käteni, jotka niin kovasti olisivat tahtoneet pitää hänestä kiinni. Hymyilin hänelle kannustavasti. Vau Leo, miten hienosti sinä osaat. Siinä me hymyiltiin, äiti ja poika. Hän niin ylpeänä itsestään ja minä niin ylpeänä hänestä. 

Sekunnin päästä hänen otteensa lipesi ja hän horjahti. Minä koppasin hänet syliini ja hän painoi päänsä minua vasten. Minun rakas pieni poikani. Minä olen hänen sylinsä, hänen turvansa. Minusta hän saa lohtua. Minua vasten hän voi itkeä surunsa ja murheensa. Minuun hän voi tukeutua ja minun kanssani hän on turvassa. Minä olen häntä varten. Aina. On aika uskomaton tunne, olla toiselle niin tärkeä. On aika uskomaton tunne olla äiti. Huolineen kaikkineen, äitiys on vaan käsittämättömän kaunista. Hellästi minä heijasin häntä ja puhalsin pipin pois. Samalla puhalluksella puhalsin pois myös oman hysteriani ja turhat pelkoni. Ei hätää, ei mitään hätää, kuiskasin hänelle ja samalla myös itselleni.

Huoletonta uutta viikkoa!

Taru