Tänään lepään, huomenna jaksan.

Tämä viikonloppu on tehnyt meille niin hyvää. Ollaan otettu täysin levon kannalta, loikoiltu ja latailtu akkuja. Ensimmäinen viikko vertaistukiryhmä Kehrävässä oli hyvin antoisa ja mulle jäi todella positiivinen fiilis ryhmästä. Meillä oli heti rento ja vapautunut tunnelma äitien kesken ja yhteishenki muodostui mielestäni jo ensimmäisen viikon aikana vahvaksi. Uskon saavani ryhmästä paljon apua ja voimavaroja tulevaisuuteen. Koen sen olevan erittäin positiivinen asia niin minulle, kuin Leollekin.Tulen täällä blogissa kirjoittamaan Kehrävä-ryhmästä ja sen herättämistä ajatuksista enemmän myöhemmin. 

Kuten mainitsinkin viikko oli todella antoisa, mutta myös raskas. Olemme pitkään Leon kanssa olleet päivät pääsääntöisesti vain kotona, joten muutos oli iso. Aamuherätykset aikaistuivat, eli myös unet jäivät vielä vähäisemmiksi. Olimme kodin hiljaisuuden sijaan ryhmässä, missä oli viisi pientä lasta, eli paljon ääniä ja hälinää. Kehräväpäivinä myös keskusteltiin ja vaihdettiin ajatuksia paljon. Oli todella ihanaa päästä pois kotoota ihmisten ilmoille, nähdä muita aikuisia ja vaihtaa ajatuksia äitiydestä. Itse olen kuitenkin hyvin vahvasti introvertti, joten samalla tämä kaikki oli minulle kuluttavaa.

Toisin sanoen siis ihmisten näkeminen, hälinä ja sosiaaliset tilanteet ovat minulle kuluttavia. Äläkä käsitä väärin. Viihdyn ihmisten seurassa, rakastan keskusteluja ja minusta on ihanaa viettää aikaa ystävieni kanssa. Sellaiset päivät imevät minusta kuitenkin samalla voimaa ja tarvitsen aikaa palautua. Tarvitsen vastapainona päiviä, kun voin heittäytyä sohvalle, lukea hömppäromaania hiljaisuudessa ja syödä suklaata. Joten viikonlopun koittaessa olin hyvin puhki ja väsynyt. Onnellinen siitä, miten mukavaa ryhmässä oli ollut, mutta silti todella puhki. 

Huomasin tämän saman myös Leosta. Hän nukkui paljon pidemmät päiväunet (tästä tosin äiti kiittää), mutta oli myös itkuisempi ja selkeästi enemmän syliä vailla. Hän viihtyi lyhyempiä aikoja lattialla ja hermostui herkemmin kovemmista äänistä. Niinpä päätin, että viikonloppu pyhitetään täysin levolle, koska sitä selkeästi molemmat tarvitsimme. 

Mä olen aina ollut ihmisenä sellainen, että olen tinkinyt levosta. Mun sisälläni asuu ”pieni” perfektionisti, joka on sitä mieltä, että ensin täytyy hoitaa kaikki muut asiat ja vasta sen jälkeen saan levätä. Väsyneenä asioiden hoitaminen kuitenkaan harvoin onnistuu tai menee ihan putkeen. Väsyneenä kaikki tuntuu vaikeammalta. Negatiiviset tunteet suurenevat, sitä ärsyyntyy ja vittuuntuu helpommin. Aivot eivät myöskään väsyneenä käy ihan täysillä ja lopputuloksena voi käydä esimerkiksi niin, että löytää lapsen viikatut vaatteet vaatekaapin sijaan jääkaapista tai leipäpussin pesukoneesta. Jep. Been there, done that. Äläkä kysy, miten se on mahdollista. Mä en tosiaan tiedä. Lopputuloksena voi käydä myös niin, että kun makaronilaatikko kärtsää uunissa, sitä lysähtää lattialle huutoitkemään kyseistä maailmanloppua. Lasten normaalit leikistä lähtevät äänet saavat hampaat kiristymään, vauvan yöllinen valvominen aiheuttaa vähintään uuden huutoitkun ja miehen eteiseen unohtama roskapussi taas saa karjumaan naama punaisena. Not my greatest moment. 

Väsymys ei ole mikään pikkujuttu. Liian vähäinen lepo vaikuttaa kokonaisvaltaisesti kaikkeen, niin fyysiseen kuin henkiseen jaksamiseen. Lepo on ihmiselle elintärkeää ja ilman sitä mistään ei oikeasti tule mitään. Mä olen itse alkanut oivaltaa levon tärkeyden kunnolla vasta Leon syntymän jälkeen. Varsinkin näin introverttina tarvitsen paljon lepoa, että mulla pysyy pää kasassa. Sairastuttuani synnytyksen jälkeiseen masennukseen kunnolla tajusin, mitä liiallinen väsymys voi ihmiselle pahimmillaan tehdä.

Pikkuhiljaa olen opinnut näyttämään kieltä sille perfektionistille mun sisällä, joka yrittää huudella mulle, että sun on tehtävä vielä toi ja hoidettava ainakin tää. Vitut ole. Mulla on lupa ja oikeus levätä silloin, kun sitä tarvitsen. Mun täytyy levätä silloin kun sitä tarvitsen. Maailma ei kaadu niihin pesemättömiin pyykkeihin tai narulla kaksi päivää viikkausta odottaviin vaatteisiin. Se ei myöskään kaadu lattialla lojuviin leluihin, tiskaamattomiin tiskeihin tai siihen, että välillä syödään einesruokaa. Mikään näistä ei myöskään tee musta huonoa äitiä, ihmistä tai puolisoa. Eikä tee sustakaan. Mikään, ei mikään, ole sen arvoista, että sä kulutat itsesi loppuun. 

Voidaksesi huolehtia toisista ja ennen kaikkea itsestäsi, sinun täytyy levätä. Muuten uuvutat itsesi ja uupuneesta yliväsyneestä ihmisestä seuraava askel on masentunut ihminen. Mikään ei todella ole sen arvoista. Ja tiedätkö, perheellesi ja läheisille ihmisillesi on vähintäänkin miljoona kertaa tiskattuja tiskejä ja pestyjä pyykkejä tärkempää, että sinä voit kokonaisvaltaisesti hyvin. Sinulla on samanlainen oikeus lepoon, kun kaikilla muillakin. Sinä tarvitset sitä ihan yhtälailla jaksaaksesi.

Ole itsellesi armollinen. Nuku päiväunet, kun siihen on mahdollisuus. Istu hetkeksi alas ja juo kuppi teetä, vaikka ne tiskit olisikin tiskaamatta. Pyydä tukea ja apua, kun sitä tarvitset. Sinun ei tarvitse jaksaa kaikkea. On ihan ok olla välillä väsynyt. On ihan ok antaa niiden pyykkien olla tänään. On ihan ok imuroida vasta huomenna. On ihan ok olla välillä tekemättä yhtään mitään.  Maailma ei ihan totta kaadu siihen. Se ei edes pienesti horjahda sen takia. 

Rentouttavaa sunnuntaita just sulle, sä olet sen enemmän kuin ansainnut!

Taru