Vauvavuosi jo puolessa välissä

IMG-20190121-WA0002.jpg

Varoituksen sananen jo heti alkuun, tämä postaus tulee olemaan hyvin vaaleanpunaisella hattaralla kuorrutettu ja hieman ällösöpön puoleinen. Sallitakoon se kuitenkin minulle, sillä mun vauva täyttää tänään kuusi kuukautta. Siis puoli vuotta! Se tarkoittaa sitä, että meidän vauvavuosi on todella jo puolessa välissä. Eilen herkistyin muistelemaan päivää, jolloin sain tietää olevani raskaana. Onnen merkityksen voisi tiivistää juuri tuohon kyseiseen hetkeen. Käsittämätöntä, miten nopeasti aika on tuosta hetkestä oikein mennytkään. 

Jos olen rehellinen, niin Leon odotusaika oli kuitenkin hyvin kaukana vaaleanpunaisesta hattarasta. Siis ihan jo ensimmäisenä, kuka on keksinyt sanan raskaushehku? Saanen kysyä, että mikä helvetin hehku? Juu ei paljon näkynyt. Toki jos finnejä täyteen räjähtänyt naama, aamusta iltaan kestävä kuvotus ja huimaus, hiusten lähtö sekä aivan järkyttävä väsymys on hehkumista, niin hei kiva juttu. Mun loppuraskaus ajottui vielä niille ihan järkyttäville helteille, mitä ei meillä täällä Suomessa ole ikinä. Paitsi näköjään sillon, kun mä olen viimeisillään raskaana. Mutta joo, oli vähän kuuma. Aina. Aamusta iltaan. Mä tiedätkö hikoilin paikoista, joista en ole tiennyt ihmisen kykenevän hikoilemaan. Me ostettiin pojille kesäksi kahluuallas, niin arvaat varmaan kuka siellä päivät vietti. No minä. Ei näkynyt kun maha vaan. Se allas oli kyllä todellinen pelastus. En olisi varmaan selvinnyt ilman sitä. 

Ja ne hormonit. Need I say more? Hormonihirviö oli lievä ilmaisu musta. Ei tota oikein meinannut hermot pysyä kasassa, tai no tunteet ylipäätään. Mua ois voinut monesti verrata 3-vuotiaaseen taaperoon, jolla on pahin uhmavaihe menossa. Nyt kun miettii, niin mähän oon näin ei raskaana oikee itse rauhallisuus.

Niin ja se neuvolan paasaaminen siitä lantionpohjalihastreenistä ei ole oikeasti turhaa paasaamista. Really. Im not kidding. Tää on yks tärkeimpiä neuvoja, minkä voin raskaana olevalle naiselle antaa. Treenaa niitä lantionpohjalihaksia. Oikeesti. Mä en treenannut ja tulin viikkoa ennen synnytystä hirveeseen flunssaan. Arvaatko mitä kävi joka kerta, kun aivastin tai yskäsin? Jep. Lirahti pissaa. Ei muuten paljon naurattanut. Nyt jo onneksi sentään huvittaa. 

Ei siis varmasti jäänyt epäselväksi, että raskausaika ei tosiaan ollut tämän naisen parasta aikaa. Siitä huolimatta kävisin joka hetken miettimättä uudestaan läpi, koska se kaikki on enemmän kuin tämän arvoista. Äitiys on uskomattoman kaunis asia ja hienointa mitä olen elämäni aikana kokenut. Musta on aivan mieletöntä olla tuon valloittavan ihanuuden äiti. Rakkauden koko määritelmä on muuttanut muotoaan hänen syntymänsä jälkeen.

On niin hienoa nähdä ja seurata, miten tuo pieni ihminen kasvaa, kehittyy ja oppii uusia asioita päivittäin. Ensimmäinen vuosi vauvan elämästä on uskomatonta kehityksen aikaa ja nuo pienet oppivat hurjan paljon asioita lyhyessä ajassa. Äitiys on tosin siitä hassua, että vaikka sitä on niin ylpeä ja innoissaan kaikesta mitä vauva oppii ja oivaltaa, niin samaan aikaan sitä tuntee pientä salaista haikeutta siitä, miten nopeasti hän kasvaakaan. 

IMG-20190121-WA0004.jpg

Leon elämän ensimmäiseen puoleen vuoteen on mahtunut valtava määrä ilon ja onnen hetkiä. Hän on kasvanut hurjasti, mutta niin ollaan me vanhemmatkin. Välillä musta tuntuu tän menevän enemmänkin niin päin, että Leo opettaa meille tätä hommaa. Ja niinhän se toisaalta onkin. Hänellä on omat tapansa kommunikoida ja kertoa tarpeistaan, mitkä me vanhempina oppitaan pikkuhiljaa ymmärtämään ja tunnistamaan.

Tosin edelleen on tilanteita, joissa olen aivan hukassa, eikä mulla ole siis todella mitään hajua, mitä mun rakas poikani mahtaa sillä hetkellä tahtoa. Silloin ei auta kun kokeilla, että mikä toimii. Kyllä se ratkaisu sieltä aina lopulta löytyy. Äitiys vaatii mielestäni tietynlaista armollisuutta. Ei tarvitse olla täydellinen, eikä tosiaan tarvitse osata ja tietää kaikkea. Ne asiat opitaan yhdessä sen oman pienen ihmisen kanssa pikku hiljaa, ajan myötä. Mäkin olen puolessa vuodesssa kasvanut äitinä hirveästi ja oppinut paljon. Olen löytänyt oman tapani olla äiti ja pohtinut erilaisia asioita äitiydestä ja siitä, miten haluan Leon kanssa niitä toteuttaa. Olen löytänyt ne meille sopivimmat ja oikealta tuntuvat tavat.

On ollut hauska nähdä, miten nopeasti Leon luonne ja persoona ovat alkaneet näkymään. Ja häneltähän tosiaan luonnetta löytyy. Keneltä lie tämän perinyt, kun minä olen ainakin luonteeltani niin tyynen rauhallinen. Mikolta varmastikin. No joojoo, multa on perinyt. Kyllä se Mikko taitaa meistä se rauhallinen olla kuitenkin. Välillä ollaan Mikon kanssa oikeasti suu auki mietitty, voiko uhmaikä alkaa jo viisikuukautisena. Ei se voi. Ne kiukuttelutkin vaan kuuluu kaiken uuden ja ihmeellisen opetteluun. Onhan tämä maailma tuollaisen pikkuisen silmin aika kummallinen.

Perusluonteeltaan Leo on kuitenkin ollut iloinen ja hyväntuulinen vauva. Hän ei ole oikeastaan koskaan hirveästi itkeskellyt. Toki ollessaan jotain vailla hän tämän ilmaisee, mutta enemmänkin sellaisella öninällä. Hyvin vähillä itkuilla ollaan tähän asti siis selvitty (kopkop).

Leo on kuuden kuukauden aikana kerännyt itselleen myös kasan lempinimiä, joita ovat esimerkiksi; Leotiini, Löpsykkä, Leksa, Lörpsy ja kaikki mahdolliset väännökset edellämainituista. Välillä mua naurattaa, että mitäköhän mieltä Leo mahtaa 15-vuotiaana olla lörpsy tai löpsykkä lempinimestä. Voisin arvella, että niitä ei silloin ole lupa käyttää. Onneksi siihen on kuitenkin vielä pitkä aika ja mun rakas vauva on tänään vielä pieni löpsykkä jos niin tahdon. 

20181125_130213.jpg

Äiti hei, ei noita lempinimiä saa kertoa! Minäpä kerron tästä eteenpäin ihan itse, kiitos. Leo tässä, moi! Minä olen kuules oppinut hurjan paljon kaikkea puolen vuoden aikana. Minä osaan jutella ja mulla on hirmu paljon kaikkia asioita kerrottavana. Mulla on myös paljon erityistaitoja. Niihin kuuluu esimerkiksi kaikkeen tarttuminen. Etenkin äidin naamaan, kun olen tissillä. Äiti ei tykkää siitä yhtään ja se vasta onkin hauskaa. Osaan myös laittaa kaiken käteen osuvan suuhuni ja kuolata ihan joka paikkaan.

Ja tiiätkö, mä saan ihan ite mun varpaista kiinni! Mun varpaat on niin mageet. Ryömimisestä mä en oikein innostunut, kun jostain syystä pääsin liikkumaan vaan takaperin ja jäin niin lipaston kun sohvankin alle jumiin. Se oli ihan tyhmää. Niinpä pari viikkoa sitten mä nousin konttausasentoon, kun ei toi ryömiminen nappanut. Mua on kyllä niin kiukuttanut, kun en ole päässyt siitä asennosta mihinkään. Ihan tosi ärsyttävää. Mutta nytpä mä olenkin alkanut päästä jyvälle, miten siitä pääsee liikkeelle! Kohta mä siis menen niin kovaa, ettei äiti ja isi pysy mun perässä ollenkaan. 

Mun lempijuttuja on tutkailla mun leluja ja etenkin kaikkia muita tavaroita. Miksi niillä muilla tavaroilla ei muka saisi leikkiä? Mä ainakin tahon. Musiikki on tosi siistiä, mä tykkään siitä hirveesti. Aikasemmin mä tykkäsin vaarilla on saari- laulusta, mutta äiti ja isi alkoi käyttää sitä siihen, että nukahtaisin. Enää en tykkää siitä kyllä yhtään. Ja ne vielä luuli, etten mä tajuais mitä ne yrittää. Hah!

Nykyään mun lempilaulu on mörrimöykky, mutta älä kerro sitä äitille ja isille. Musta on myös hurjan kivaa, kun mun isoveljet hassuttelee mun kanssa. Se naurattaa mua hirveästi. Nukkumisesta mä en oikein tykkää, mutta onneksi saan nukkua äitin ja isin vieressä. Siinä mulla on hyvä olla. Enkö mä olekin tosi taitava monessa asiassa? 

On hän. Hurjan taitava ja niin hurjan rakas. Mun lempipuuhaa on katsella hymyillen (Lue: hölmö virne naamalla) Leoa, kun hän nukkuu. Tuo pieni ihanuus on valloittanut meidän kaikkien sydämet ja liimannut meidän perheen vielä tiiviimmin yhteen, kokonaiseksi. Hän on täyttänyt mut sellaisella onnella ja rakkaudella, että tarpeeksi kuvaavia sanoja ei taida olla edes keksitty. Hän on kaikin puolin niin ihana ja ihmeellinen vauva. Hän hämmästyttää mua joka päivä sillä, miten paljon toista voikaan rakastaa. 

Leo rakastaa myös haleja, pusuja ja kantoliinailua. Kantorepussa hän ei oikein viihdy, mutta onneksi liina toimii. Hän nimittäin viihtyy parhaiten sylissä, niin tuo liina helpottaa sylittelyä mukavasti. Nykyään hän on tosin alkanut viihtyä enemmän myös lattialla, kun on oppinut liikkumaan. Hän tutkailee myös innoissaan meidän muiden syömistä ja selvästi odottaa, että pääsee itsekin maistelemaan ja tutkailemaan ruokia. Viime viikolla meille saapuikin The Pyhä Kirja, eli Marjut Ollilan – Simppeliä Sormiruokailua. Sitä onkin ahkerasti lueskeltu ja valmistauduttu siirtymään sormiruokailun ihmeelliseen maailmaan. Voin muuten lämpimästi kyseistä kirjaa suositella, jos olet sormiruokailusta kiinnostunut.

IMG-20190121-WA0007.jpg

Tämä päivä on mulle merkityksellinen myös siinä suhteessa, että meidän puoli vuotta kestänyt täysimetys tulee päätökseen. Olen aikaisemmin instagramin puolella kirjoitellut meidän täysimetyksestä hieman, mutta avaan sitä tähän myös. Meidän täysimetysaikaan on mahtunut ihania ilon ja onnen hetkiä. Siihen on mahtunut kuitenkin myös epätoivoa ja turhautumista. Muistan yhä, kuinka noin viikko sairaalasta kotiutumisen jälkeen heräsin siihen, että rintani olivat maidon noususta turvonneet aivan kivikoviksi ja olivat ihan järkyttävän kipeät. Miksi, siis miksi, kukaan ei kertonut, että maidon nousu sattuu? Mä en osannut varautua siihen ollenkaan. Olisi ollut ihan jees tietää.

Onneksi tästäkin lämpimillä suihkuilla ja kylmillä kaalinlehdillä selvittiin. Tosin kauhean seksikkääksi sitä ei itseään tuntenut kaalinlehdet rinnoissa. Lähinnä hölmöksi, mutta ne kaalinlehdet ihan totta toimii. Siinä kivussa sitä olisi sitä paitsi tehnyt mitä vaan, vaikka uittanut jugurtissa rintojaan. Tää jugurtti on siis myös ihan oikea keino, minkä löysin sillon, kun apukeinoja etsin tähän maidonnousuun. Sehän se oiskin seksikkäältä vasta näyttänytkin. 

DSC_1044.JPG

Ja taas kerran ne hormonit. Siis raskaushormonit on imetyshormoneihin verrattuna ihan pala kakkua. Se hormonien vyöry oli ihan hullua. Sitä olisi voinut vaan itkeä nyyhkyttää peiton alla. Ja niin mä teinkin useammin kun kerran. Alussa mun rinnanpäät meni verille ja imetys sattui paljon. Tämä on siis todella yleistä ja helpottaa yleensä parissa viikossa. Onneksi olin tämän lukenut, jonka vuoksi imetystä jatkoin hokemalla itselleni, että kohta helpottaa. 

Oli mulla myös hetkiä, kun en meinannut uskoa, että helpottaa ikinä. Muistan yhden illan, kun mun nännit oli todella kipeät ja rinnat maidosta niin turvoksissa, ettei Leo meinannut saada rinnasta otetta. Väsyneenä ja hormonihöyryissäni itkin silloin miehelleni, että mene ostamaan korviketta. Mä en pysty tähän. Muistan, kuinka hän lempeästi vastasi; pystyt sinä. Kokeile vielä kerran. Hän uskoi minuun niinä hetkinä, kun mä en meinannut uskoa itseeni. Iso kiitos hänelle siitä. 

Mun luottamus itseeni ja imetykseen vahvistui, kun alun vaikeuksista selvittiin ja parissa viikossa imetys tosiaan lakkasi sattumasta. Tässä me nyt sitten ollaan, kuuden kuukauden jälkeen, ja kyllä mä olen meistä hurjan ylpeä. Mä olen myös niin kiitollinen niistä tyytyväisistä hymyistä, joita olen Leolta imettäessä saanut. Niistä läheisyyden hetkistä, kun pienet sormet hapuilevat mun kasvoja, hänen tuhistessa mun rinnallani.

olen onnellinen, että uskoin ja luotin itseeni. Se nimittäin ei ole mulle mitenkään helppo juttu. Mun itseluottamus on kasvanut huimasti imetyksen myötä ja se on aika hurjan siistiä. Imetys itsessään jatkuu toivottavasti vielä pitkään, mutta meidän täysimetys tulee tänään päätökseen. Mä odotan pienellä haikeudella, mutta ennen kaikkea innolla tätä meidän seuraavaa askelta ja sitä, mitä seuraava puoli vuotta tuo tullessaan. Mua vähän jopa jännittää, mutta silleen hyvällä tavalla. 

Ihanaa alkanutta viikkoa, pysykää lämpiminä pakkasessa! <3

-Taru ja puolivuotias Löpsykkä

IMG-20190121-WA0000.jpg

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *