Istun läppäri sylissä sängyllä ja katson toista tuntia youtubesta videoita leijonista, leijonakuiskaajista ja lapsista, jotka saavat silmälasit tai kuulevat musiikkia ensimmäistä kertaa. Samalla kuuntelen itse Spotifyn suosittelemaa indiesekoilua, jota sotken välillä Ariel Pinkiin ja sielua helpottavaan Warpaintiin, joita taas vaihdan tasaisin syklein hetkeksi Adeleen, niin että pystyn laulamaan kappaleissa mahdollisimman kovaa mukana. Hotellinaapurit kiittää. En ole aikaisemmin tajunnut, miten paljon kotona ollessa ilmeisesti laulan tai vähintään hyräilen jatkuvasti jotain melodiaa ääneen. Täällä ohuiden seinien ja käytävältä kantautuvien äänien kautta tätä pakottavaa tarvetta ja sen jatkuvaa hillitsemistä ei kuitenkaan voi olla huomaamatta.

Tällä viikolla iski ensimmäistä kertaa Suomi-ikävä. Säälittävää, olin varma että en joutuisi kohtaamaan tällaisia fiiliksiä vielä näin nopeasti lähdön jälkeen. Lääkärivisiitin vaatinut vatsatauti, muutama kulttuurinen väärinymmärrys, ystävänpäiväviestit Suomesta ja somekuvat kylmästä kevätauringosta osuivat kuitenkin yllättäen jonnekin syvälle tunnehermoon. Toive siitä, että saisi sädetettyä itsensä edes tunniksi toisiin maisemiin ihan pienten asioiden takia. Sitä haluaisi laulaa täyteen ääneen, syödä mitä haluaa, puhua mitä haluaa, napata syliin Risto-kissan ja olla samassa tilassa itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Tämän seurauksena poistuin heti koulutuksen virallisen osuuden päätyttyä kokoushuoneesta ja kävin lähettämässä videoterkut mummolassa hoidossa olevalle Ristolle. Call me a crazy cat lady, mutta tässä hetkessä myös päätin, että oman mielenrauhan takia alan tekemään tätä vähintään viikoittain. Mummo kiittää.

Maailman symppiksin ja epäkäytännöllisin läksiäislahja.

Periaatteessa arki rullaa ja on monelta osin samanlaista säätämistä kuin missä tahansa. Uusia asioita opetellaan, suunnitelmia tehdään, suunnitelmia muutetaan, ihmisiin tutustutaan, välillä kyseenalaistetaan ja sitten taas toimitaan. Ollaan oltu viimeiset neljä päivää valitusmekanismia käsittelevässä koulutuksessa, jota meille tulivat vetämään kouluttajat Suomesta ja Nairobista. En tiedä kuinka moni muistaa viime vuonna julkisuuteen tulleet tiedot brittien suurimpiin avutusjärjestöihin kuuluvan Oxfamin työntekijöiden kyseenalaisesta toiminnasta Haitin maanjäristyksen yhteydessä. Tuolloin siis selvisi, että Oxfamin entiset työntekijät olivat ostaneet seksiä ollessaan auttamassa maanjäristyksen uhreja vuonna 2011. Kuvottava, mutta ilmeisesti ei niinkään harvinainen ilmiö hauraassa asemassa olevissa yhteisöissä. Yhtä kaikki, on todella kannatettavaa, että järjestöt itse luovat selkeät valitusprosessit vastaavien tilanteiden varalle ja toimintaa eri yhteistyötahojen kanssa pyritään kehittämään kohti mahdollisimman suurta läpinäkyvyyttä. Aikaa toimivan mallin luominen tulee tosin varmasti vaatimaan.

Päätoimipaikassani Battambangissa olen päässyt vetämään mentorointivierailuita kouluissa yhdessä paikallisen projektityöntekijän kanssa, joka myös tulkkaa kaikki tapaamisemme. Ilman tätä työntekijää omasta työstäni kouluissa ei tulisi yhtään mitään. Vaikka toimistolla työkielenä on englanti, paikallisten yhteistyötoimijoiden kanssa tulkki on ehdoton. Olen palannut täällä jo monta kertaa yhteen välivuosistani lukion jälkeen, jolloin toimin vuoden vapaa-ajanohjaajana erilaisissa espanjankielisissä hotelleissa. Tuolloin työkielinäni olivat periaatteessa saksa ja englanti, mutta ilman espanjan kielen taitoa monet nyanssit niin natiivien keskusteluista kuin kulttuuristakin jäivät itseltä pimentoon. Tässä työssä tosin riitti kun jaksoi hymyillä, liikkua, tehdä pitkää päivää ja puhua hotellivieraille kaiken mitä sylki suuhun tuo. Jättäen toki ikävät ja vaikeat asiat, kuten politiikan, uskonnon ja jalkapallon keskusteluiden ulkopuolelle. Haluan ajatella, että näistä ajoista on jo edetty siihen itselle ominaisempaan suuntaan.

Tämän kirjoittamisen keskiöön näköjään nousevat nyt nämä oman alkaneen expat-elämän pienet suuret haasteet. Yksi yllättävä kipristys liittyy omiin ikävuosiini tai oikeastaan niiden puutteeseen. Paikallisten mielestä näytän ilmeisesti noin 14-vuotiaalta, joka tulee sovinnaisissa kotiopettajatarhameissa käymään muka-aikuista keskustelua pedagogiikasta ja koulujen kannalta keskeisistä toimintamalleista. Kulttuurissa, jossa ikä tuo arvostusta ja on suoraan yhteydessä oletettuun asiantuntijuuteen, sitä huomaa toivovansa ensimmäistä kertaa edes muutamaa lisäryppyä naamaansa.

Viime viikolla menin niinkin pitkälle, että yhden tällaisen vierailun alkuun sijoittuneen (täysin hyväntahtoisen) ”You are such a cute baby!” -kommentin jälkeen vedin lounasbreikillä trooppista ilmankosteutta ja +33 asteen lämpötilaa uhmaten Macin luottohuulipunan naamaan ja kävin hetkellisen taistelun saadakseni koulutustilaisuuksiin varatut korkokengät jalkaani. Hyvin pinnallista, oman asiantuntijaegon kannalta useimmiten hyvin toimivaa. Tämäkin tapaaminen alkoi kohteliailla kättelyillä ja muut ääneen nauruun purskahduttavilla rehtorin alkusanoilla. ”He vain ihmettelevät miten nuori sinä olet”, minulle käännettiin. Siinä vaiheessa kun tajusin, että selitän miten kyllä ihan kohta jo täytän kolmekymmentä, tajusin kuulostavani ekaluokkalaiselle isosiskolle kateelliselta päiväkotimuksulta. Vaihtoehdoksi taitaa siis vain jäädä yhteistyötahojen vakuuttaminen niillä meriiteillä, jotka itse tietää omaavansa.

Olo on tällä hetkellä melko puolinainen ja lämpöä on vielä jonkin verran. Yritän pitää itseä hereillä illaksi sovittuun Skype-puheluun, mutta voi olla että pitkä viikko ja uni vievät tältä erää voiton. Ehkä ilahdutan huoneessa piileskelevää gekkoa ja naapureita vielä yhden Rolling in the deepin verran.

-maria