Ensimmäiset 1,5 viikkoa Kambodzaa takana. Aika tuntuu käsittämättömän lyhyeltä, kun miettii mitä kaikkea on nyt jo saanut käsitellä ja kokea. Yritin lähteä kirjoittamaan kronologista kuvausta päivistä matkoineen kaikkineen, mutta huomasin kyllästyväni omaan kerrontaani heti kolmannen lauseen kohdalla. Tyydyttäköön siis toteamaan, että perille päästiin hyvin ja siitä suoraan kädet savessa hommiin.

Päiviin on mahtunut paljon toiminnan suuntaviivojen hahmottelua sekä katsauksen luomista nykytilanteeseen. Oma vapaaehtoisjaksoni tulee tapahtumaan pääosin maan länsiosissa kouluttaen ja mentoroiden ohjaustyössä toimivia opettajia paikallisten opinto-ohjaajien kanssa. Tavoitteena on lisäksi kehittää koulujen pedagogisia käytänteitä ja rakentaa vertaismentorointijärjestelmää eri alueiden opinto-ohjaajien välille. Sivussa tulee todennäköisesti kulkemaan jo aikaisemmin mainitsemieni opasmanuaalien päivittäminen. Tavoitteena olisikin raivata aikaa myös tältä pohjalta valmisteltavien opiskelijoiden oppikirjojen tekemiseen. Tekemisestä ei siis näillä näkymin tule olemaan puutetta.

Tällä hetkellä olen Phnom Penhissä vapaaehtoisjaksolle samaan aikaan lähteneen kollegani ja pitkän uran alalla tehneen Heikin kanssa. Toisen samassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa käytävät keskustelut ja vertaistuki näyttäytyvät jo näin alkuvaiheessa arvokkaana mahdollisuutena jäsentää omia ajatuksiaan muuttuvien tilanteiden keskellä. Näin paljon jatkuvaa keskustelua myöskään ohjauksen periaatteista ja yleisesti koulutusjärjestelmien kokonaisuuksista en ole luultavasti käynyt ensimmäisten opiskeluvuosieni jälkeen. Teemat jatkuvat unissakin, joissa Suomen, Kambodzan ja Kanadan ihmiset ja asiat menevät sopivasti sekaisin ja väikkäreitä koulupudokkuudesta aloitetaan ja lopetetaan monta kertaa yön aikana.

Ajoittaisesta väsymyksestä huolimatta nautin tällaisesta intensiivisyydestä ja tiedän tämän olevan omalla kohdallani aina osa uuteen prosessiin heittäytymistä. Tuntuu hauskalta miettiä kaikkia niitä kertoja, jolloin on halunnut nimenomaan lähteä yksin ja itsenäisesti kohti ties mitä omia tai työelämän projekteja. Kahden vapaaehtoisen toimiminen kentällä samanaikaisesti on kuitenkin ehdottomasti rikkaus niin ammatillisessa kuin inhimillisessäkin mielessä.

Kaiken muun ohella on erikoista taas kerran huomata, kuinka aina ajattelee valmistautuneensa uuteen ympäristöönsä riittävästi, tehneensä kotiläksynsä kunnolla ja varautuneensa eri tavalla toimivan yhteiskunnan aikaansaamaan kulttuurishokkiin. Selvästi näin ei kuitenkaan ole. Samaan aikaan päällä on vahva kokemus siitä, että saa oman ammatillisen osaamisensa kautta tehdä jotain sellaista, johon uskoo ja jonka tavoitteisiin pystyy myös sitoutumaan. Oma koulutus ja tähänastinen työkokemus tuntuvat merkityksellisiltä ja kokonaan uuden kentän tiedollinen haltuun ottaminen selkiyttävät itselle mihin suuntaan tulevaisuudessa haluaa omaa ammattitaitoaan lähteä kehittämään.

Toisaalta työ yhteiskunnassa, jossa niin kehitysyhteistyötä tekevien kuin paikallistenkin ihmisten toiminnan mahdollisuudet ovat rajatut, toivoo että hartiavoimia olisi itsellä paljon enemmän. Tällä hetkellä joutuu myös tasapainoilemaan sen kanssa, mitä näistä ajatuksista voin lopulta tänne kirjoittaa.  Kouluinstituutio heijastelee aina yhteiskuntaa ja sen toimintoja laajemmin ja jos suomalaisen opettajankoulutuksen on vetänyt edes puolilla valoilla läpi, koulumaailmaa ympäröivää todellisuutta on vaikea omassa toiminnassaan sivuuttaa. Teemoja käsitellessä ja kokonaisuuden hahmottuessa koko ajan lisää vaikuttaa kuitenkin selkeältä, että tässä kontekstissa toimiminen tulee edellyttämään osan asioiden sulkemista ulkopuolelle. Kaupunkikuvien, vaihtelevan näköisten koulujen ja aina hymyilevien oppilaiden kasvojen taakse kätkeytyy niin paljon sellaista, jota jää ääneen sanomatta ja tänne kirjoittamatta.

Viikonloppuna ajattelin lähteä tutustumaan Phnom Penhiin lähikortteleita laajemmin. Kaupungissa on paljon nähtävää, mutta harkintaan vielä jää, onko Kambodzan historiaa avaava Killing Fields and S21 Tour liian intensiivinen kokonaisuus läpi käytäväksi yhden viikonlopun aikana.

Kuvituskuvina toimivat tällä viikolla otetut kuvat kaupunkinäkymistä, vaihtelevan näköisistä kouluista ja hymyilevien oppilaiden takaraivoista luokkaohjaustilanteissa.

-maria

Tässä blogissa aion kertoa työstäni ja kokemuksistani Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisjaksolla Kambodzassa. Itseni tuntien tulen opinto-ohjauksen lisäksi kuvaamaan kaikkia arjessa näkemiäni kauniita kohtaamisia ja asioita, omaan ammatilliseen kasvuuni liittyviä havaintoja, ajoittaisia maailmantuskan ja kulttuuriahdistuksen kokemuksia sekä reissumahdollisuuksien osuessa kohdalle kaikkia do’s and don’ts -mestoja. Voi myös olla, että lopputulos on jotain aivan muuta, kuka tietää. Kaakkois-Aasiaan suuntautuvan reissun lisäksi uutta olisi nimittäin jatkuva oman tekstin tuottaminen muidenkin kuin itseni (lue = äidin) luettavaksi.

Tällä hetkellä ollaan kuitenkin edelleen Suomessa. Aloitin vapaaehtoisjaksoni kahden viikon toimistoperehdytyksellä Kirkon Ulkomaanavun Suomen toimistolla viime viikolla. Näihin päiviin on mahtunut järjetön määrä sekä FCA:n (Finn Church Aid eli Kirkon Ulkomaanapu eli KUA) omia, että suoraan Kambodzaa koskevia koulutusmateriaaleja -ja raportteja. Lisäksi parit rokotuksiin liittyvät yllätykset ovat varmistaneet, että lisäsäätöä ei lähtöä edeltävältä ajalta puutu. Sain nyt järjestettyä itselleni kaksi ensimmäistä rabies- eli vesikauhurokotetta otettavaksi Suomen päässä ennen lähtöä, viimeinen jää sitten paikan päällä selvitettäväksi. Terveyskeskuksen rokotussuosituksista poiketen rokotetta suositeltiin lämpimästi Kambodzan päästä ja THL:n mukaan rabies muodostaakin poikkeuksen suositeltaviin rokotesuojiin, koska taudin esiintyvyydestä ei ole saatavilla luotettavaa tietoa kaikista maista. Tämä tieto ja parit googlailut vesikauhusta riittivät itselle, ei ole tarvetta lähteä testaamaan esiintyykö kyseistä virusinfektiota alueilla, jonne olen suuntaamassa.

Mielenkiintoisin homma, jonka olen saanut tässä vaiheessa tehtäväkseni liittyy joulukuussa 2018 Kambodzan Opetusministeriön (=Ministry of Youth, Education and Sports) hyväksymään toisen asteen koulutuksen ohjauksen manuaaliin. Opetussuunnitelmaa, kuten se Suomessa käsitetään, ei siis varsinaisesti Kambodzassa ole, vaan näitä manuaaleja harjoitteineen ja esimerkkeineen hyödynnetään sellaisenaan opetuksessa. Jo tässä vaiheessa vaikuttaa ilmeiseltä, että tiedon soveltamiselle opettajan työssä on hyvin eri lähtökohdat, kuin mihin Suomen koulutusjärjestelmän tuotoksena on tottunut. KUA:n koulutusstrategian kirkastamisen myötä onkin huomattu tarpeelliseksi sisällyttää oppaisiin ”gender- ja disability inclusion, child/youth protection and psychosocial support”. Ajatuksena olisi tehdä näkyväksi erilaisten ihmisryhmien toiminnan mahdollisuuksia ja rajoitteita muokkaammalla yleisiä kuvauksia ja tehtävänantoja kaikkien osallisuutta tukevaksi. Oppaan päivittäminen on siinäkin mielessä tärkeä, että Handicap Internationalin 2000-luvun puolessavälissä tehdyn selvityksen mukaan 4,7 % eli 714 400 ihmistä Kambodzassa kärsii jostakin toimintakyä haittaavasta vammasta, naiset miehiä hieman useammin. Maaseudun ja kaupunkialueiden välillä on myös havaittavissa eroja niin, että maaseudulla jostakin vammasta kärsiviä on enemmän.

Tehtävä manuaalin päivittämisestä tuntuu mielekkäältä ja merkitykselliseltä, mutta samalla itselle on selvää, että kyseessä tulee olemaan läpi koko vapaaehtoisjakson kulkeva sivuprojekti. Paljon on asioita, joihin on jo päässyt erilaisten materiaalien kautta tutustumaan ja samalla on täysin mahdotonta hahmottaa, mitä kaikkea ei vielä tiedä. Kulttuurisen kontekstin ja ympäristön hahmottaminen on keskeistä missä tahansa ohjelmatyössä, eikä Kambodzan Upper Secondary -manuaali ole siinä varmastikaan mikään poikkeus.