Joogaopettaja hymyili leveästi ensimmäisellä tunnilla kun kerroin lopettaneeni tupakoinnin viisi päivää aiemmin.”Sun kropassas tulee tapahtumaan todella jänniä asioita seuraavien viilkkojen aikana, jännempiä kuin sitten murrosiän” hän sanoi tuolloin.

Jaahas. Niinpä näkyy. Tuttu juttu. Murrosiässä kropalleni ei nimittäin tapahtunut yhtikäs mitään.

Nada. Zilch. Lukuunottamatta tietenkin 15-vuotiaana lantioni kokemaa yllättävää kasvupyrähdystä, jossa muu keho ei aivan pysynyt mukana. Siihen aikaan ei muuten kukaan ollut kuullutkaan Jennifer Lopezista tai Ghettoperseestä. En siis saanut osakseni ihailevia katseita, ainoastaan järkyttävän määrän raskausarpia takalistooni. Vuosikausien ajan näytin kesäisin takaapäin tiikerin negatiivilta.

Mutta ei siitä sen enempää.

Kerroinko jo, että tupakkalakon lisäksi uusin samalla täysin myös ruokavalioni? Lihaa ja kasviksia, vehnä ja sokeri pois, tiedätte kyllä nämä jutut.

Käyn joogassa hikoilemassa (tunaroimassa) kolmesti viikossa, kerran viikossa Taijissa, ja loppuina päivinä juoksen. Tämä kaikki siis ihmiseltä, joka on syönyt burgereita ja maannut sohvalla viimeiset kuusi vuotta.

Luulisi jotain jo tapahtuvan.

Mutta ei. Se kilo ei kuulkaa hevillä halua luopua kavereistaan.

KOLME viikkoa vaaka on näyttänyt samaa lukemaa. Tarkistin patterit. Kokeilin joustaako parketti ehkä siltä kohdalta. Punnitsin epätoivoissani jopa jakkaran tarkistaakseni ettei laite ole epäkunnossa. Ei ollut, ei.

Alan pikkuhiljaa hermostua tilanteeseen. Nikotiinideprivaatio-raivo on korvautunut Läski-angstilla.

Jooga alkaa jo sujua paremmin. Opettaja tosin teki sen virheen, että sanoi tänään lähtiäisiksi, että ”Hyvin meni, mutta älä suorita. Tää on joogaa. Asenne on tärkein…” hymyilin kireästi. ”Sulla oli ton loppurentoutuksen kanssa vaikeeta..häiritsiks sua ne muut ihmiset siellä vai…?” kohautin harteitani, mutta halusin tarttua häneen ja karjua; ”ÄLÄ SUORITA?!?Kuulkaas leidi, mä painan VIISKYT-VIIS-VITUN-KILOA huolimatta siitä etten syö (enkä varsinkaan juo) sitä mitä haluaisin, ja kaikki sohvalla makaamis-aikani on muuttunut tukkamärkänä juoksemis-ajaksi. Totta HELVETISSÄ mulla on vaikeuksia rentoutumisen kanssa!!!” 

Kun hetken hengitin syvään, huomasin jotain. Pystyin hengittämään syvään. Todella syvään.

Tajusin myös, että tänään pystyn nousemaan portaat viidenteen kerrokseen keveästi, ilman hengästymistä. Melkoinen ero parin viikon takaiseen, jolloin olisin joutunut pitämään yskimistauon kolmannen kerroksen kohdalla, mistä olisin jatkanut viidenteen kasvot sinisinä ja hinkuen. En yski enää myöskään öisin.Iho on parempi. Ehkä. Maistan ja haistan asioita. Se on uutta. 

Ehkä hötkyilen liikaa. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, vaan huomaamatta, pikkuhiljaa.

Kenties se ghettopersekin siitä pienenee. Joskus vielä.

*Huokaus*

Tähän asti tapahtunutta;

Legendaarinen röökimuija (allekirjoittanut) onnistui pääsemään eroon rakkaimmasta, ja sivumennen sanoen ainoasta harrastuksestaan.

Elämän täytti tyhjiö. Horisontissa häämötti jokaisen lopettajan kammoksuma ilmaisu mahdollinen painonnousu.

Miten niin mahdollinen? Ilmoitin heti kärkeen vetäväni itseni hirteen, mikäli painoni tästä vielä nousisi. Ei kuulkaas, ei semmoinen vetele.

Oli ryhdyttävä toimenpiteisiin. Ennenkuin kukaan oli ehtinyt sanoa ”pläski” olin jo ilmoittautunut joogaan.

Kuinka helkutin vaikeaa se nyt muka voi olla? Siis jos selkärangaton hippikin siihen pystyy? Vähänpä tiesin…..

Alkeiskurssin jälkeen rohkaisin mieleni ja suuntasin salille. Kuten aivan ensimmäiselläkin tunnilla, saavuin tyhjään saliin, ja vilkuilin hämmentyneenä kelloa. Harrastuksen luonteeseeen ei ilmeisesti kuulu täsmällisyys. Tai kenties täällä eletään intian ajassa?

Hetken kuluttua väkeä alkoi kuitenkin valua paikalle, ja löysin kuin löysinkin tieni vaihtamaan vaatteita seinän poikki ripustetun tikkitäkin taakse. (Mitä näillä ihmisillä on väliseiniä vastaan?)

Kävi ilmi, että me, sekalainen seurakunta eritasoisia aloittelijoita, sekä kokeneemmat harrastajat harjoittelisimme samassa salissa. 

”Hei täällä eturivissä on vielä tilaa” huikkasi ohjaaja. (No voihan paska, niinpä tietenkin…Vaikka yritin olla niin pieni ja huomaamaton. Ehdottomasti yksi syy lisää pudottaa painoa.) Asetuin mattoineni huolestuttavan hyväkuntoisen näköisen miehen, ja nuoremman tytön väliin salin etuosaan, jossa pienellä pöydällä paloi kynttilä ja jolla oli kaksi valokuvaa autuaasti hymyilevistä miehistä. (Onks noi nyt niitä guru tyyppejä? Vai onkohan toi toinen kuollut? Näyttää aika vanhalta. Suomessa aina poltetaan kynttilää vainajalle. Miksköhän?)

Sitten, ilman ennakkovaroitusta, toinen ohjaajista tuli seisomaan salin eteen. ”Kädet rinnan eteen” (Ok, nyt aloitetaan…) ”OOMMMMMMMM….OMMMMMMM…” koko sali alkoi paasata mantraa yhteen ääneen. Paitsi minä, siis. (Jeesus sentään? MITÄ täällä tapahtuu?!?)

Vilkaisin ympärilleni. Kyllä, ne näyttivät kaikki olevan ihan tosissaan. Minua hihitytti. (Nyt skarppaat vähän. Aikuinen ihminen. Lennät ulos vielä)

Vajaan kymmenen minuutin kuluttua minua ei hihityttänyt enää ollenkaan. 

Vartin päästä selvisi, mihin tarkoitukseen käytetään ”mattopyyhettä”, jota olin ihmetellyt urheiluvälinekaupassa. Hiki ropisi matolle ja varpaille ja valui silmiin. Naapureillani ei näyttänyt olevan vastaavia ongelmia. 

Heti aurinkotervehdysten jälkeen olin pulassa. En voi käsittää, miten ihmiset voivat muistaa pitkiä sarjoja liikkeitä, joissa kädet ja jalat tekevät eri asioita yhtäaikaa. Miten?

Sitkeästi yritin pysyä mukana. (We`re no goddamn quitters, here, private!)

”Ja sitten tasapainoliikkeeet” ohjaaja kehoitti ”suoristakaa selkä, rinta auki, ottakaa vasemmalla kädellä oikean jalan isovarpaasta kiinni, ja alkakaa suoristaa jalkaa eteenpäin”

Mainitsinko jo, että paitsi koordinaatio, minulta puuttuu täysin myös tasapaino? Lisäksi olen notkea kuin harava.

(Miten toikin pullukka saa ton noin….eikun hei, mullahan on siis vasemman jalan isovarvas tässä…) Seisoin koko salin edessä pidellen väärää jalkaa ylhäällä. Just. Hienoa.

Ohjaaja yritti hymyillä rohkaisevasti kun sain vihdoin oikean jalan ylös ja suoristumaankin pikkuhiukkasen.

”Jaaaaa pysyyyy….Pitäkää tasapaino viiden hengityksen ajan….” Horjahdin päin vieressäni olevaa tyttöä ”Sori, mä tässä vaan…eh, sori” kuiskasin.. Näin jo sieluni silmin, miten kaadun päistikkaa suoraan sen hiivatin alttaripöydän päälle, ja särjen koko hoidon. 

”Ja seuraavaksi käännös oikeaan, leveä haara-asento, kädet selän taakse, ja ulos hengityksellä otsa kurottaa lattiaan…ja sisäänhengityksellä kurottaa ulos” Havaitsin nenäni olevan kiinni suoraan vieressäni, nyt edessäni olevan tytön takalistossa. (Toivottavasti toi ei ole syönyt papuja tänään)

Takanani ollut mies oli huomaavaisesti, tai kenties viisaasti siirtynyt matollaan puoli metriä sivuun minun pyllistelystäni.

(Milloin tää nöyryytys loppuu?)

”Ja sitten hartiaseisontaan….onks täällä joku, joka tekee hartiaseisontaa ensi kertaa?” ohjaaja kysyi. Viittasin, mutta ilmeisesti hän oli jo tässävaiheessa päätellyt minun olevan toivoton tapaus. Jäin oman onneni nojaan. Tai siis ei ollut mitään, mihin nojata. Viedessäni jalkoja pääni yli, loppukin kehonhallinta petti, ja kumautin koipeni takana olijaan. 

”Ja sitten loppurentoukseen…”ohjaaja sanoi. 

En pystynyt rentoutumaan. Lihakset jännittyneinä odotin hetkeä, harjoitus päättyy. 

”No niin, ja sitten alatte heräilemään omaan tahtiin…kiitos kaikille…”

”kiitosta vaan….” mumisin ja syöksyin salamana hakemaan tavarani. En voinut kohdata enää kenenkään katsetta, vaan puin muittamutkitta takin hikisten treenivaatteiden päälle ja syöksyin tukka märkänä ulos,naama punoittaen muustakin kuin rasituksesta.

Tämän täytyi nyt olla sitä karmaa. Just sitä itseään. Olin ajatellut rumasti hipeistä ja nyt minut laitettiin matalaksi.

”Oliko hyvä treeni?” kysyi avokki tullessani kotiin. ”Joo, toi jooga on kyl ihan mun juttu”, vastasin.

Ensi kerralla avoimemmin mielin. Ei olla ihan siellä vielä.