Viikonloppuna oltiin kunnon suomalaisia ja käytiin paikallisessa joulutapahtumassa – toisin sanoen, tutustuttiin joulumarkkinoihin Hamina Bastionissa. Ensitöikseen pienin perheenjäsen koristeli itselleen piparin (ja söi sen oikeastaan samaa vauhtia), jutusteli lahjatoiveistaan ja pohti omaa kiltteyttään joulupukin kanssa, kävi talutusratsastuksessa ja lähti sen jälkeen tämän hieman varttuneemman väen kanssa katselemaan, mitä oli myynnissä.

Mukaan tarttui miehen toiveesta koivusta tehty, hieman kartionmallinen ruukku, jota somistaa havukimppu käpyineen. Se löysi paikkansa keittiön ikkunasta, joten seuraavaksi jäikin enää yksi ongelmakohta – minne laittaa keittiön ikkunalla vuosikausia olleet sydänvalot? Olen ne jotenkin jouluvaloiksi mieltänyt, vaikka ne ovatkin kesät talvet olleet samassa paikassa. Nyt ne löysivät uuden paikkansa sängynpäädystä, ja ovat oikeastaan ihan kivannäköiset juuri noin (alempi kuva)!

Mitä meille näin muuten kuuluu? Ihan hyvää – ja toisaalta, sitä samaa vanhaa. USA:n jouluposti lähetettiin matkaan jo marraskuun puolella, ja juuri tästä johtuen (joopa joo…) olin melkein kokonaan unohtaa Suomessa asuvien sukulaisten ja ystävien joulumuistamiset. Perjantaina tiputin jo lokakuun lopulla yhdessä väkerretyt joulukortit alas keltaisesta laatikosta, joten niidenkin pitäisi löytää omat kotinsa vielä ennen aattoa. Muuten meillä on mennyt aika melko tarkalleen joulua valmistellessa ja odotellessa. Tänään olisi tarkoitus leipoa pipareita – ja tarkemmin ottaen piparireki. Aiemmat kokeilut piparkakkutalojenkin kanssa ovat olleet hieman… No, suureellisia – ja lopputulos on aina ollut alkuperäistä ajatusta reippaasti surkeampi. Katsotaan, pysyykö reki kasassa… Ainakin muotit on tulostettu, joten tästä on hyvä lähteä!

Mies pääsi tänään kokemaan myös ensimmäisen Luciajuhlansa suomenkielen luokkansa kanssa, lähikoululla. Minä vähän omassa päässäni harmittelinkin sitä, että tämä itselleni kouluajoilta tuttu perinne jää toiselta kokonaan väliin, mutta ei! Onneksi.

Joulu on aina ollut mulle suhteellisen iso juttu. Toisaalta se myös tuo tällaisessa tilanteessa olevalle harvinaisen selvästi mieleen sen, että me olemme kasvaneet eri kulttuureissa. Minä olen pitänyt pitkää luentoa siitä, kuinka joulu (minun toiveideni mukaisesti) etenisi – kinkku heti aattoaamuna uuniin, puuro tulille ja Joulupukin kuumalinja taustalle auki. Rauhallista heräilemistä, kinkuntuoksua sekä perinteinen aattoaamun kuusenkoristelu. Lumiukko, Joulurauhan julistus – ja ruokaa! Ruokaa saa ja pitääkin syödä kaikella hartaudella ja rauhassa, kevyen hämyisessä valaistuksessa ja hyasinttien tuoksu taustalla. Tämän jälkeen onkin jo aika joulukirkon tai vaihtoehtoisesti joulusaunan – tarvittaessa sauna tulee siis kirkon jälkeen. Ja kun navat ovat puhtaat, pääsee pukkikin käymään.

Mutta mitä tapahtuu tänä vuonna? Ainakin meille eksyy misteli. Toivottavasti – kaikki riippuu siitä, löydänkö sellaista paikallisista kukkakaupoista huomenna. Joulusukat odottavat ripustamistaan takanreunalle, täytettä niihin olen jo ehtinyt hankkiakin. Sukkien alle tulevat, isommat (paketoimattomat) lahjat on vielä hankkimatta – sen sijaan aattoiltana avattavat lahjat on kaikki jo paketeissaan, odottamassa avaamistaan.

Saapa nähdä, kuinka meidän joulumme muotoutuu. Haluaisin pystyä tuomaan miehelle jotakin omaa tänne suomalaisen joulun keskelle – muutakin, kuin vuoden 1964 Rudolphin. Silti tuntuu, että joulusukat, muutamat miehen ennalta toivomat perinneruoat ja misteli eivät todellakaan riitä tuomaan hänelle sitä oikeaa joulutunnelmaa. Koska en itse ole lapsesta saakka elänyt samaa joulua ja samoja jouluperinteitä hänen kanssaan, on lopulta kovin vaikea ajatella, mitkä ovat ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat asiat joulussa.

Ainakin meillä on oma perheemme, yhdessäoloa ja toivottavasti luntakin maassa. Ja toisaalta – eipä mikään ole vielä toistaiseksi tähtiin kirjoitettu.