Siirryn pieneksi hetkeksi ajassa taaksepäin – helmikuuhun 2015 – hetkeen, kun olin lähdössä hieman nihkein tunnelmin takaisin Suomeen viiden Utahissa vietetyn viikon jälkeen. Nämä mietteet olen kirjoittanut ylös muutama päivä kotiutumisen jälkeen, ja näin jälkikäteen lukiessa sen kyllä huomaa. Olo on ollut vähintäänkin sekava ja on tainnut tuntua siltä, että sydäntä revitään kirjaimellisesti ulos rinnasta.

Vielä tuolloin ei tiedetty edes sitä, milloin nähdään seuraavaksi – puhumattakaan sitten siitä, että oltaisiin osattu aavistaa miehen asuvan pysyvästi Suomessa vain neljää kuukautta myöhemmin. Tuolloin elettiin viimeiset Utah-päivät sen toivonkipinän varassa, että nähdään ehkä jouluna – tai sitten vuoden 2016 alussa. Yhtäkaikki noihin kahteen vaihtoehtoon pelattiin korttimme ja ennaltamäärittelemättömän pitkä erossaoloaika painoi kummankin mieltä aivan liikaa. Jälkeenpäin ollaan puhuttu, kuinka paljon mies oli huolissaan minun selviytymisestäni kentältä koneeseen – epäili, että onnistuisin vielä harhautumaan väärälle lennolle. 

Aika hilkulla taisi ollakin. 

Kuvat ovat kyseisiltä päiviltä – ensimmäinen Salt Lake City – Dallas -lennon nousulta, toinen kuva puolestaan DFW:n kentältä juuri ennen nousua ja kolmas Dallasin ja Lontoon väliseltä lennolta.

Viimeiset hetket yhdessä. Itku äänenvoimakkuuksineen lähentelee hysteeristä, ohikulkijat tuijottavat ja minä takerrun entistäkin tiukemmin kiinni miehen takinhelmoihin. Välillä ote herpaantuu sen verran, että annan suukon – ja heti sen jälkeen varmistan halauksella, ettei toinen pääse karkuun. Laukut on nostettu autosta jo vartti takaperin, ja muutamat reunustalla päivystävät poliisit luovat hieman kummeksuvia katseita jo reilun vartin drop off -alueella viihtyneeseen pariskuntaan. Ei todellakaan olisi kannattanut kysyä, paljonko kello on – mies tajuaa olevansa myöhässä sovitusta tapaamisestaan. Ja minä kun vain yritin pohtia, kuinka pitkälle uskallan vielä venyttää sisätiloihin siirtymistä lennolta myöhästymisen toivossa pelossa! Tajuan sanomattakin, että lähdön hetki on juuri nyt. Mieli on kaaoksessa, en tahdo saada henkeä omalta itkultani, ja juuri sillä hetkellä kaikki omat tunteet pitäisi osata pukea sanoiksi vielä kerran. Halaus, pitkä suudelma, uusi halaus ja kiireellä varastettu suudelma, ennen kuin mies lähtee vähitellen siirtymään autoa kohti – ja lopulta se hennoinkin ote sormenpäistä karkaa irti. Nieleskelen kyyneleet ja katson, kuinka saan vielä autosta lentosuukkoja ja vilkutukset ennen auton katoamista muun liikenteen sekaan. Olen näennäisen rauhallinen – siis liian turta ymmärtämään vielä sitä, että näemme seuraavaksi sitten… Joskus.

Silmät ovat itkusta sumenneet ja sattuu niin paljon, että meinaan ajatuksissani kävellä auton alle ylittäessäni tietä terminaaliin. 

5 minuuttia hyvästeistä – olen onnistunut tekemään lähtöselvityksen kioskilla sen verran mallikkaasti, että passin välistä pilkistää kolme boarding passia. Kun ruumaan menevää laukkua käsittelevä nainen alkaa jutella kovin pitkästä, edessä olevasta matkastani, näytän tahtomattani parhaat puoleni ja pillahdan hallitsemattomaan itkuun. Aivan, kuin punainen naama ja turvonneet silmänympärykset eivät olisi olleet tarpeeksi viehättävät! ”Not going to see my boyfriend for quite some time” kuitenkin selventää tilannetta sen verran, että saan ystävällisen hymyn ja taputuksen olalle.

25 minuuttia hyvästeistä – turvatarkastusjono on melkoisen massiivinen. Etenkin, kun ottaa huomioon sen, että kyseessä on Salt Lake Cityn lentokenttä. Aika menee kuitenkin nopeasti, sillä (tökkivä) wifi mahdollistaa yksipuolisen viestittelyni miehelle ja äidille sillä välin, kun toinen on ajamassa lääkäriin. Kun oma vuoro vihdoin tulee, olen onnellisesti unohtanut vielä kengät jalkaan ja takkikin on päällä. Virkailija ei ole erityisen tyytyväinen, mutta pääsen ilman suurempia selityksiä lastaamaan käsimatkatavarat tarjottimille ja tarkastukseen. Hetken aikaa olen salaa tyytyväinen siitä, että seuraava virkailija tahtoo tarkastella carry onia lähemminkin, ehkä missio Salt Lakeen jäämisestä onnistuu sittenkin! Eipä ollut kuitenkaan kiinnostunut muusta, kuin laukkuun unohtuneesta pienestä mehusta – sen testaamisen jälkeen jouduin jatkamaan matkaa portille. Suomessa kello on hieman vajaan kymmenen illalla ja välillä jostakin välistä pilkahtaa järjellisiäkin ajatuksia; esimerkiksi kauhistus siitä, kuinka ihmeessä selätän yhdeksän tunnin aikaeron ikävään yhdistettynä.

Tunti hyvästeistä – istun portilla ja odotan. Hymyilen kuin vähäjärkinen, kun mies ilmoittaa kaiken olevan kunnossa. Vanhempi nainen istuu vierelle, alkaa jutella – ja kun hän kysyy matkakohdettani ja Yhdysvalloissa vierailuni tarkoitusta, murrun taas. Saan kuitenkin hyvän tekosyyn karata paikalta, kun huomaan boardingin alkavan tuota pikaa, ja päätän hetken mielijohteesta hakea vielä muutamia herkkuja lähellä olevasta pikkuliikkeestä.

1,5 tuntia hyvästeistä – koneen ovet ovat vielä auki. Harkitsen ties kuinka monetta kertaa sitä, että pyydän vierustovereitani siirtymään paikoiltaan vain, jotta voin juosta terminaalin läpi takaisin ulos. Kunhan vain puhelin on mukana, jotta voin pyytää kyydin takaisin kotiin.

3,5 tuntia hyvästeistä – ensimmäinen lento on laskeutunut Dallasiin ja olo on suorastaan kuvottava. Olin salaa tyytyväinen terminaalinvaihdosta – jos vaikka tällä kertaa vahingossa myöhästyisin ja joutuisin lentämään takaisin Salt Lake Cityyn… Harmi, että heti putkesta terminaaliin päästyäni tajuan olevani D-terminaalissa, portilla 33. Vielä harmillisemmaksi tilanteen tekee se, että lento Lontooseen lähtee portilta 36 – samasta terminaalista. Vähäisetkin myöhästymishaaveet romuttuvat, ja raahaan itseni portille istumaan ja odottamaan. Käsilaukussa odottaisi miehen mukaan pakkaamat eväät – on kaikkea niin maapähkinä-hunaja-squawista omenaan, Lifesavereihin kuin KitKatiinkin. Ruoka ei kuitenkaan uppoa, joten syvennyn uudelleen puhelimen syövereihin. DFW:n wifi ei kuitenkaan loista laadullaan, joten muutamat nettipuhelut miehen kanssa jäävät heikoiksi yrityksiksi ja ikävä on entistäkin suurempi. Dallas-Lontoo -lento menee elokuvia tuijottaessa ja nukkuessa – koko koneen takaosa huutaa tyhjyyttä, joten ainoa viereen jäävä paikka on tyhjä ja tarjoaa hyvät unimahdollisuudet. Muutamaa pätkittäistä unituntia, elokuvia, musiikkia ja suunnattoman pahaa ruokaa myöhemmin olen Lontoossa, ja päälle vyöryy melkoinen epätoivo. Helsinki on enää yhden lennon päässä, en todellakaan pidä Heathrowsta kenttänä ja kiukuttaapa muutenkin.

15 tuntia hyvästeistä – ihanat turvatarkastukset! Tällä kertaa ilosta pääsee kuitenkin nauttimaan lähes jonottamatta. Taas kerran carry on joutuu lähempään syyniin ja kiroan itseäni siitä, etten pyytänyt SLC:n kentän virkailijaa tyhjentämään sitä pienen pientä mehupurkkia. Kun oma vuoroni lisätarkastukseen koittaa, elämäänsä selvästi kyllästynyt miesvirkailija ei edes jaksa esittää ystävällistä, vaan tonkii pohjia myöten laukun ylösalaisin tarjottimille vain nostaakseen mehun ja hajuveden esille. Kysyy, tahdonko juoda mehun – tähän totean vain, että purkki on pääasia, ei sisältö – saa siis kaataa vaikka alas viemäristä. Sen jälkeen onkin minun vikani, ettei heillä satu olemaan allasta, johon nesteen voi tyhjentää. Tekee mieli sanoa muutama ruma sana, mutta nieleskelen – ja kyllästynyt virkailija joutuu ottamaan ainakin kymmenen ylimääräistä askelta per suunta, jotta saa mehupulloni sisällön valutetuksi viemäristä alas. Enää ohjelmassa ei olekaan kuin Helsingin lennon portin odottelua, joten käyn ostamassa pikkuputiikista teetä kotiinviemisiksi. 

19 tuntia hyvästeistä – laukku saapui ensimmäisten joukossa karusellille Helsinki-Vantaalla, mutta hakujoukkoja ei tahdo löytyä, ei sitten millään. Reilun puolen tunnin ristiin kuljettuamme tiet kohtaavat viimein, ja matkan viimeinen osuus alkaa. Mitä selkeämmin päähän piirtyvät kuvat loskaisesta, kylmästä ja tihkuisesta Suomesta, sitä enemmän oma mieli taistelee vastaan. Minä en halua olla täällä, en myöskään halua sopeutua ajatuksen tasollakaan Suomen aikavyöhykkeeseen tai siihen, että nyt niitä maileja meidän välissä on jo aivan liikaa. Kiukuttaa ja itkettää. Mitä lähemmäksi koti tulee, sitä enemmän ahdistaa. Joku näkymätön voima imee elämänhalua aina vain kasvavaa vauhtia.

24 tuntia hyvästeistä – nieleskelen kyyneleitä vanhempien keittiössä, huonolla menestyksellä. Ajatus omaan kotiin siirtymisestä ahdistaa sen verran, että olen onnistunut vakuuttamaan äidin oman lapsensa yökylään ottamisesta yhdeksi yöksi. Ajatuskin yksin nukkumisesta kuristaa kurkkua – eipä kukaan nytkään viereen tule, mutta ainakin saman katon alla on muitakin ihmisiä itseni lisäksi. 

30 tuntia hyvästeistä – unesta on turha haaveillakaan, sillä jetlag muistuttelee itsestään. Mieheltä tulee viesti – ”I just did something insane.” Muutamaa minuuttia myöhemmin selviää, että mies on irtisanoutunut nykyisestä työpaikastaan. Ensimmäinen hymy karkaa kasvoille sitten sen, kun viimeksi sain pidellä tyyppiä lähellä.

33 tuntia hyvästeistä – Mies on vihdoin kotona töistä ja on hyvin salaperäinen puuhistaan. Noin tunnin päästä minulle selviää, että mies on kuin onkin hakenut muutamaa työpaikkaa – Suomesta. Tarkalleen ottaen 25 kilometrin päästä. Jos äskeinen hymy olikin hymy, nyt kasvoilla erehtyy itkun, ikävän ja epätoivon lävitse eksymään heikko virnistys. 

36 tuntia hyvästeistä – raahustan pesemään hampaat samalla, kun puhun miehen kanssa puhelimessa. Yhteiset iltahetket ovat lemppareitani – ja vaikka puhuminen melkoista sössötystä onkin, tuntuu välimatka hetkeksi kaventuvan hitusen pienemmäksi yhteisen hammastuokion lomassa. Ainoa asia, joka oikeasti harmittaa juuri sillä hetkellä on se, että olen liian kaukana sotkeakseni erään tietyn naaman omalla hammasharjallani. Viittä minuuttia myöhemmin olen vanhempieni kirjaston sohvalla, umpiunessa.

41 tuntia hyvästeistä – herään, tarkastan puhelimen. Tajuan kuitenkin heti samalla hetkellä, ettei kello ole Utahissa vielä edes aamukuutta. Kapinoin edelleen alitajuisesti kaikkea Suomeen liittyvää vastaan, mutta pakottaudun vaihtamaan kunnolliset vaatteet ylle ja siirtymään keittiöön. Äiti keittää kupin teetä ja työntää jugurtin naaman eteen – pitää kuulemma välillä syödäkin. En ollut edes muistanut koko asiaa.

45 tuntia hyvästeistä – olen pitänyt itseni kiireisenä. On pakko käydä kaupassa, on myöskin pakko hakea uusia kehyksiä valokuville. Pakko oli myös käydä viemässä kummitytön tuliaiset. Samaisiin pakkoihin kuuluu myös kummipojan luona vieraileminen ja kuulumisten vaihtaminen ystävän kanssa, ja hassusti sitä kuluukin aikaa vain jutellessa.

50 tuntia hyvästeistä – äiti lähettää ainakin kahdeksannen viestinsä ja soittaa luultavasti kymmenettä kertaa. Päivä on hieman venähtänyt, mutta matkalaukut ja vanhempien luona hoidossa ollut koira pitäisi ehtiä hakemaan vielä ennen, kuin vanhempi ikäpolvi suuntaa nukkumaan. Mies ei vastaa viesteihin – ahdistun, ja vietän puolituntisen ajomatkan keskustasta kotiin tanakasti puhelimessa puhuen ja näin ollen omia ajatuksiani vältellen. Perille päästyäni puhelimessa odottaa viesti – kaikki on kunnossa, mutta pomo on tehnyt kovin selväksi sen, kuka on lähdössä muutaman viikon kuluttua firmasta. Kiirettä siis pitää, liiaksikin.

Hyi kauhistus. Jollain tavalla tämän tekstin läpikäyminen oli ehkä terapeuttistakin. En ollut unohtanut sitä, millaista tuskaa nuo ensimmäiset tunnit olivat, mutta aika oli toisaalta ehtinyt kullata muistot. Jotain siitä järjettömästä tunnemyrskystä kertoo toisaalta sekin, että aina meidän puhuessamme lentokenttähyvästeistä minulle nousee tahtomattakin kyyneleet silmiin, alkaa ahdistaa.

Vaikka meidän ei – Luojan kiitos! – tarvitse enää miettiä koko asiaa, se ottaa silti todella koville. Välillä kaukosuhdeaikana toivoi, että järki olisi ohittanut tunteet ja sen avulla olisi välttynyt monilta sydänsuruilta ja ikävän itkuilta. Kaikessa rehellisyydessä, en siitäkään huolimatta vaihtaisi pois – mitään. Me rämmittiin läpi ja ehkä juuri sen takia osataan arvostaa toisiamme enemmän, kuin välillä ymmärretäänkään. Ja kyllä tämä vain silti herätteli ihan tarpeeksi – taidanpa mennä rutistamaan miestä tuolla sohvan toisessa päässä ihan vain voidakseni ymmärtää, että se ihan oikeasti on just siinä.