Anneli

Vaihtoehtoinen otsikko:

Luottamuksesta

Tänään päätin tuiskun tähden skipata kalenteriin merkitsemäni aamulenkin, ja kävellä sen sijaan Lauttasaaresta Ruoholahden metroasemalle matkallani yliopistolle.

Reitilläni lähestyin takaapäin rollaattorilla kulkevaa vanhaa naista, ja hänen saattajaansa. Ohittaessani kaksikkoa kuulin sananvaihdon, joka paljasti saattajan ohikulkijaksi, joka oli lähdössä eri suuntaan. Tarjouduin kulkemaan vanhan naisen kanssa vuorostani, ja sain. Kävelyteitä ei ollut aurattu, joten nostelin avuksi rollaattorin pyöriä kun ne olivat jumittaa lumeen, ja jutustelimme samalla matkalla. 

Anneli on 96-vuotias, Pohjois-Savossa varttunut eläköitynyt proviisori. Hän on asunut Lauttasaaressa jo kaksikymmentä vuotta, ja kaikesta päätellen vanhalta naiselta ei puuttunut sisua, paineli menemään rollaattorin kanssa pyryssä vaikka myönsi, että voimille ottaa.

Erotessamme vanha nainen toivotti hyviä opiskeluja ja kiitin vuolaasti, kun sain jakaa osan matkastani hänen kanssaan, se piristi. 

Vanhojen ihmisten asianmukainen hoiva on ollut viime päivinä uutisissa, ja kohtaaminen jätti palan kurkkuun. On kiitollinen olo siitä, että muhun luotettiin, ja sen arvoinen haluan olla jatkossakin. Uskon, että arki luottamuksen arvoisena lähihoitajana tai lääkärinä tai ammattiauttajana ylipäätänsä on henkisesti palkitsevaa. Jos olosuhteet ovat sellaiset, ettei pysty olemaan luottamuksen arvoinen vaikka haluaisi, veikkaan että se kairaa sielua syvältä. Annelilla oli katseessaan samaa valoa kuin monella muullakin kohtaamallani ikäihmisillä, luottamusta joka teki musta arvokkaan. Sen valon ansaitsisi nähdä jokainen, joka on valinnut auttaa työkseen.