Heipat Helsingille

Notes on a city

Viimeinen päivä kotona. 

Kuuntelen upean Pimeys-bändin singleä Eikö ne tiedä. Tajuan kyllä että biisi taitaa kertoa parisuhteen loppumisesta, mutta lähtöhurupäissäni (ja silkkaa dramaattisuuttani) ajattelen silti että nyt maailma tosiaan loppuu sellaisena kuin sen tähän asti tunnen. 

Hirvittää. Sehän on selvä. 

Olen myös täysin kykenemätön suorittamaan organisoidusti ja ripeästi niitä asioita, jotka pitäisi vielä tehdä. Pestä hiukset. Viedä viimeiset pyykit kuivaustupaan ennen pakkaamista. Pakata. Viedä vanhat kynsilakat ongelmajätteeseen Ruoholahteen. Vaelluskengät olisi pitänyt käsitellä suoja-aineella noin kaksi kuukautta sitten, olen siis tietenkin jättänyt sen tekemättä ja nyt tuskastun kun täytyy ottaa nahkakyllästekin mukaan. Tekemisen sijaan tuijotan kodin seiniä sentimentaalisesti ja mietin lähinnä, minkä valokuvan meistä haluan mukaani ostamaani pleksikehykseen. 

Mun piti kirjoittaa odotuksiani Belgradista, ehkä niiden sijaan teen jonkun kumoutuneet ja tosiksi osoittautuneet odotukset-jutun sitten joskus. 

Lepattava innostus, pienenpieni liekki. Se jonka oon aina tiennyt kantavani ja johon luotan sokeasti tällaisina hetkinä, omaan rohkeuteeni tehdä hulluja asioita jotka tuntuu just oikeilta vaikka pelkään. 

Sitä paitsi, miten voi olla uskomatta universumiin kun Pimeyden jälkeen soi Survivorin Eye of the Tiger

Kommentoi