JÄNNITTÄÄ 5+1
Siis jännittää ihan todella todella todella erittäin paljon. Kuka hullu lähtee asumaan maahan jossa ei ole koskaan käynyt, jonka kieltä ei osaa, josta ei tunne ketään eikä tiedä juuri mitään? No minä näköjään (no, rehellisyyden nimissä aika moni muukin tietääkseni). Jo toista kertaa. Ja olen kauhuissani.
Olen hokenut itselleni maaliskuusta asti ”Mitä oikein menit taas tekemään?”, mutta ajattelin, että listaan nyt ihan konkreettisesti asioita, jotka jännittävät vaihtoon lähtemisessä. Lista ei ole tyhjentävä, eikä tärkeysjärjestyksessä.
1. Miten pärjään kun en osaa sanaakaan serbiaa?
Serbiaa kirjoitetaan kyrillisillä aakkosilla, eli en osaa edes kunnolla lukea. Perus fraasit varmaan oppii aika nopeasti, mutta haluaisin tutustua paikallisiin edes pikkuisen ja veikkaan, että kielitaito olisi iso apu. Toisaalta tää ei ole mun huolistani suurin, koska mulla on aika hyvä kielipää ja luin netistä, että varsinkin paikalliset nuoret puhuu hyvin englantia.
2. Saanko yhtään kavereita?
Kliseistä, mutta jännitän sitä, miten tulen juttuun muiden vaihtarien, paikallisten, kummin kaiman mummin kissojen kanssa. Kaikkihan näitä miettii.
3. Saanko Martti Ahtisaaren takia turpaan?
Okei, raflaava otsikko, mutta pähkinänkuoressa: Serbia ja Kosovo erkanivat kahdeksi erilliseksi valtioksi pohjautuen neuvotteluihin, joissa presidentti Martti Ahtisaarella oli keskeinen rooli. Serbia ei tunnusta Kosovon itsenäisyyttä tänäkään päivänä, ja Ahtisaaren nimi saattaa herättää katkeruutta. En usko voivani välttää puhumasta aiheesta, koska olen menossa opiskelemaan rauhan- ja konfliktintutkimusta, ja lisäksi olen pienimuotoisesti kytköksissä presidenttiin (olen mukana Ahtisaaren perustaman konfliktinratkaisujärjestö CMI:n nuorten vapaaehtoisprojekti Lennoneissa). Minusta Martti Ahtisaari on ihailtavan suoraselkäinen ja kunnioitettavan uran tehnyt ihminen, mutta voin ymmärtää, etteivät kaikki serbit jaa ajatuksiani. Toivoisin, että muodostaisin kyllin läheisiä ihmissuhteita sellaisiin paikallisiin, joiden kanssa voisin puhua tästä.
4. Mitä jos olen ihan huono koulussa?
Eli mitä jos opinnot ovat musertavan vaikeita, suoritustavat minulle entuudestaan tuntemattomia ja outoja, mitä jos opiskelu takkuaa tai en ymmärrä tai opikaan yhtään mitään? Mulla on ollut tapana kuvitella, että jos jokin on vaikeaa, se tarkoittaa että se ei ole mua varten – eikä esimerkiksi vaan sitä, että se jokin on vaikeaa. Tästä yritän oppia pois. Lohduttaudun myös nyt etukäteen ajatuksella, etten ole pitkään aikaan ollut opinnoista näin innoissani: Conflict Resolution Practices, Peace and Development, Peace Journalism and Conflict Resolution, ja Paths to Reconciliation kuulostaa todella kiinnostavilta kurssikokonaisuuksilta. Kävin itse asiassa nyt syksyllä konflikteja ja kehitystä koskevan maisterikurssin, joten ehkä sen pohjatiedoilla mulla on paremmat mahdollisuudet päästä kärryille!
5. Mitä käy ihmissuhteille kotona?
Etä/kaukosuhteen mahdolliset hankaluudet ja ikävä jännittävät. Lisäksi mua pikkuisen jäytää hallitsematon pelko siitä, että perhe ja kaikki kaverit ja ystävät unhoittavat mut täysin ja kirmaavat keskenään pitkin ja poikin Helsinkiä, sillä välin kun minä ikävöin kotiin viisi kuukautta ja hautaudun suullisiin tentteihin. Tämä jännitys on ehkä kaikista irrationaalisin, mutta se on silti olemassa. Olkoon.
+1. Opiskelija-asuntola???
Belgradin yliopisto tarjoaa ilmaisen majoituksen asuntolassaan, mikä on oikein kiva. Sen sijaan tieto siitä, ettei asuntolassa ole yhden hengen huoneita, ei ole niin kiva. Jännittää ihan pirusti, montako huonekaveria saan ja onko asuntola-asuminen yhtään mun juttu.
Kirjoitettuna nämä eivät kuulosta enää ihan niin pahalta, jes! Järkipuheella pystyn vielä toistaiseksi rauhoittelemaan itseäni ja läheisiäni. Kaikki oikeasti inhottavat entä jos jotain kamalaa tapahtuu siellä/täällä-pohdinnat olen kieltänyt itseltäni koska silloin jänistäisin. Sitäpaitsi sekä hyviä että ikäviä asioita sattuu, pelkäsipä niitä etukäteen tai ei.