Vihreä linja
Vihreä linja Kyproksella on aika monimutkainen kokonaisuus. Tässä tekstissä yritän avata oman tietämykseni rajoissa sitä, mistä siinä on kysymys. (Koska mun kirjoituksia ei lue enää edes kyylät rakkaat tädit, en koe että disclaimerit olisivat tarpeellisia, mutta varmuuden vuoksi selvennän vielä, että en edusta kenenkään muun kuin omia kantojani. Ja nekään eivät ole staattisia koska oppia ikä kaikki.) Käydään ensin läpi ihan perusfaktat, sitten vähän historiaa, ja lopuksi muutamia Vihreään linjaan olennaisesti liittyviä ongelmia.
Postauksen kuvituskuvat ovat Nikosiasta, jossa olen nyt pariin otteeseen kävellyt linjan viertä. Näitä miehittämättömiä kohtia saa kuvata, mutta miehitetyillä ylityspaikoilla rauhanturvaajat kertovat (vaihtelevan ystävällisesti tai kiukkuisesti) ettei kuvaaminen tai töllisteleminen ole sallittua.
Ihan perusfaktat
Kypros jakaantuu karkeasti sanottuna pohjoiseen ja etelään YK:n Vihreän linjan mukaan. Tässä onkin suurin pirtein kaikki, mitä jaosta voi sanoa varmasti ja diplomaattisesti, sohaisematta yhtään ampiaispesää. Tästä saa hyvin osviittaa siitä miten vaikea asia jako on: jos kaikki mitä voi sanoa turvallisesti on näin epämääräistä, on kyse varmuudella tunteita kuohuttavasta konfliktista.
Noniin, sitten sohimaan!
Linja ei ole raja (tai siis tämä riippuu siitä keneltä kysytään), mutta linjan eteläpuolelle jäävän Kyproksen tasavallan hallintovoima ei de-facto ulotu linjan pohjoispuolelle. Toisella puolella on miehitetty alue. Tai Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta. Tai siis molemmat, vastaus vaan riippuu siitä kuka kysyy ja keneltä.
Mitä Vihreä linja siis jakaa? Helppo vastaus on, että Vihreä linja erottaa toisistaan kaksi yhteisöä: kyproksen kreikkalaiset etelään ja kyproksen turkkilaiset pohjoiseen. Helppo vastaus on myös sinänsä ihan todenmukainen, vaikkakin mustavalkoinen.
Miksi nämä yhteisöt pitää erottaa? Tuhannen taalan kysymys, veikkoseni. Kyproksen pitkässä historiassa nämä yhteisöt ovat nimittäin onnistuneet aikaisemmin elämään myös yhdessä, ihan satojen vuosienkin ajan. Enemmän tai vähemmän harmoniassa – mutta kuitenkin kylliksi sovussa. Tästä sovusta tykkäävät muistuttaa paitsi historianörtit, myös ne, jotka kannattavat nykyisen kahtiajaon ratkaisemista sovittelemalla ja yhdentymällä yhdeksi federaatiovaltioksi.
Ja nyt seuraa historiaosuus (niille, jotka eivät jaksa itse selata wikipediaa).
Historiaa
Kyproksella on rikas ja pitkä historia, elikkä typistetään, jotta päästään palaamaan pian asiaan.
Kypros itsenäistyi brittien siirtomaavallasta vuonna 1960 – siinä vaiheessa takana oli jonkinasteista brittien valtaa vuodesta 1878. Kyproksella asui tuolloin enemmistönä kreikkaa puhuvia kyproslaisia, noin neljäsosa saarelaisista oli taustaltaan turkkilaisia kyproslaisia, ja sekaan mahtui myös maroniitti- ja armenialaisvähemmistöjen edustajia. Nämä väestösuhteet ovat voimasuhteiden kannalta jatkossa olennaisia.
No, vuonna 1960 kyproksen kreikkalaiset (vai kreikkaa puhuvat kyproslaiset? Mennään kyproksen kreikkalaisilla, useampi tapaamani täkäläinen on nimenomaan sanonut olevansa kreikkalainen kyproslainen) olivat tympiintyneitä: brittihallinto ei ollut antanut saaren yhdistyä Kreikan valtioon (prosessi nimeltä Enosis). Kolonialistisen hallinnon aikana oli jo ollut väkivaltaisiakin mielenilmauksia jossa kyproksen kreikkalaiset selvästi ilmaisvat tahtonsa yhdentyä – kyproksen turkkilainen vähemmistö puolestaan suhtautui kielteisesti Enosikseen ja halusi mieluummin jakaa saaren kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan välttääkseen yhdistymisen. Väkivaltaisuudet kohdistuivat 1950-luvulla enenevissä määrin näiden kahden yhteisön välille, kun molemmat uskoivat toisen seisovan toivotun lopputuloksen tiellä.
Vuonna 1959 britit yrittivät ratkaista saaren ongelman luomalla perustuslain, jossa Kyproksesta tuli itsenäinen valtio. Sen paremmin kreikkalaisia kuin turkkilaisiakaan kyproslaisia ei päästetty suoraan osalliseksi lain kirjoittamiseen – seikka, joka nostattaa hiuskarvojani rauhan- ja konfliktintutkimuksen opiskelijana, koska mulle on opetettu että ulkopuolelta määrätyt systeemit ei ole kovin varma tapa saada konflikti kestävästi ratkaistua.
Itsenäisyyden ensimmäiset vuodet sujuivat sen verran myrskyisästi kahden yhteisön välillä, että vuonna 1964 YK lähetti saarelle rauhanturvajoukkoja lopettamaan taistelut ja ylläpitämään lakia ja järjestystä. Ja täällä sinibaretit tosiaan ovat edelleen.
Tästä päästään siis vihdoin varsinaiseen Vihreään linjaan (jos vielä ootte mukana).
Vihreän linjan ongelma
Vihreä linja eli virallisesti United Nations Buffer Zone on tosiaan demilitarisoitu alue joka perustettiin vuonna 1964 ja joka Turkin invaasion jälkeen vuonna 1974 jätettiin voimaan – pohjoisessa on edelleen asemoituna Turkin armeijan sotilaita. (Vedän tässä mutkia todella reippaasti suoriksi, ihan tiedoksi.) Linjaa valvoo YK:n mandaatilla UNFICYP. Toisin sanoen rauhanturvaajat takaavat työllään Kyproksella, että linjan ylitykset sujuvat rauhallisesti ja että mielensosoitukset ynnä muut kahakat eivät ryöstäydy käsistä. Nyt korona-aikana näitä ei kylläkään ole ollut, mutta sitä ennen ja varmastikin myös jälkeen.
Sisäpiiritietojeni mukaan UNFICYP on surkean aliresurssoitu. Ei sillä että rauhanturvaajilla olisi oikeutustakaan pysäyttää laittomia linjan ylittäjiä, mutta linjaa ei kerta kaikkiaan onnistuta valvomaan kunnolla varsinkin vuoristoisilla syrjäalueilla. Laittomat ylitykset ovat iso ongelma Kyproksella, jonka turvapaikka- ja pakolaisrakenteet nitisevät liitoksissaan jo nyt.
Tämä on yksi Vihreän linjan olemassaoloa seuraavista ongelmista: se ei ole EU-raja, mutta käyttäytyy osin kuin EU-raja. EU-lakia ei sovelleta pohjoisessa, jonne tulee erinäisiä reittejä suuria määriä turvapaikanhakijoita sekä muita siirtolaisia, jotka päätyvät hakemaan turvapaikkaa Kyproksen tasavallasta, linjan eteläpuolelta. Koska maa on jakautunut kahtia eivätkä hallinnot suostu tekemään tässä asiassa yhteistyötä – koska Kyproksen tasavalta ei suostu tunnustamaan pohjoisen alueen hallintoa legitiimiksi toimijaksi – on turvapaikkaprosessi täydellisen kaoottisessa ja retuperäisessä tilassa. Kansalaisjärjestöt yrittävät paikkailla hallintojen jättämiä aukkoja, mutta kenelläkään ei oikein ole kapasiteettia hoitaa hommaa kunnolla. Jos Vihreää linjaa ei olisi, vaan saari joko olisi selkeästi yksi valtio tai kaksi valtiota, näitä onglmia todennäköisesti voitaisiin ratkoa tehokkaammin.
Vihreä linja on jättänyt jälkeensä paljon sisäisiä pakolaisia saarella, ja lisäksi sen molemmin puolin on katkeria ja nyt vuosikymmeniä ratkaisemattomina viruneita omistajuuskiistoja. Eri vaiheissa konfliktin ollessa päällä ihmiset molemmista yhteisöistä liikkuivat ympäri saarta turvallisemman sijainnin perässä, mikä on jo itsessään traumaattista. Sittemmin hylättyjä asuntoja, taloja, kiinteistöjä, mökkejä, maatiloja ja ties mitä omaisuutta on otettu uusien asukkaiden toimesta käyttöön. Ja nyt käsissä on sitten tilanne, jossa toiset ja kolmannet sukupolvet elävät elämäänsä kantaen kaunaa näistä lähimpiensä kohtaamista vääryyksistä, samalla ollen toisen osapuolen kaunan kohteena. Uhrius ja väärintekijyys ovat monimutkaisia konsepteja, sen vaan sanon.
Huh, semmosta. Osassa tekstiä olen jaksanut linkkailla pariin wikipedia-artikkeliin josta löytyy lisätietoa. Viimeinen osio perustuu töissä tekemääni raportointiin, enkä missään nimessä aio jaksaa tehdä siihen kattavaa lähdeluetteloa. Jos ette usko kun sanon, väitteitäni saa vapaasti fact checkata ja kyseenalaistaa.