Olen pitkää roikkunut epäterveellisesti ”suhteessa”, jossa tunteet ovat yksipuolisia. Olen aina kyllä tiedostanut jollakin tasolla, että tästä valjakosta minä, olen ainoa, jolla on toisenlaisia, suurempia ja odottavampia tuntemuksia ystävyyden suhteen. Tämä tilanne on kestänyt jo sanoisinko vuosia. Olen tivannut monesti toisen ajatuksista ja kertonut omistani, osaamatta kuitenkaan koskaan päästää täysin irti. Viimeviikkoina mietin pitkään mistä tämä tarrautuminen ja toivossa roikkuminen johtui. Odotinko aina vain sitä myöntävää syliin ottavaa rakkauden tunnustusta ja jos en sitä, niin mitä sitten?

Tänään istuimme alas, ensimmäistä kertaa ehkä noin kaksi vuotta kestäneen itsetuntoa ja hermoja riipivän tilanteen aikana. Halusin jutella, halusin kertoa ja kuulla. Halusin päättää tilanteen, saada lopputuloksen, lopetuksen ja päästää irti. En tiennyt aivan miten keskustelu konkreettisesti sen saisi aikaan, mutta koko ajan koin, että se oli välttämättömyys, mikä oli läpikäytävä.

Olin oikeassa.

Koen nyt, tuon kolmetuntisen keskustelun jälkeen jo jollain tasolla irrottautuneeni. Miten se toimi? Sitä en olisi arvannut. 

En tiedä mitä keskustelulta odotin. Toiset ajattelivat, että tarvitsin vain vastauksen – ”Joo” tai ”Ei”. Minä ajattelin, että tarvitsisin vain kuuntelijan, sen asianomaisen. Vaikka kuinka olen ystävilleni tilanteesta puhunut, emme ole asianomaisen kanssa koskaan puhuneet tilanteesta täysin avoimesti, tai kunnolla face to face- meiningeissä. Se seikka, minkä koin tuovan suurimman mielenrauhan, tuli esiin ja vaikka se on kuinka järkeenkäypä, en tajunnut koskaan aiemmin hakevani roikkumisen ja takertumisen avulla sitä. Tietynlaista myöntämistä.

Vaikka tunteet ovat olleet aina yksipuolisia osaltani, olen aina jäänyt kielteisistä vastauksista huolimatta roikkumaan. Miksi? En ole halunnut myöntää ehkä olevani yksin näiden tunteiden kanssa, en ole halunnut vaikuttaa niin typerältä ja nololta, että olen ainoa ihastuja. Olen kokenut olevani jonkin sortin psykopaatti, uskotellessani itselleni ja muille, että tässä on kyllä jotain! Olen vakuuttanut itseäni ja muita siitä, että roikun tässä ihmisessä jostain syystä. Nyt sain tarvitsemani vastauksen.

Tämä henkilö myönsi jollakin tasolla johdattaneensa minua harhaan, osittain myös tiedostaen sen. Hän myönsi, ettei koskaan ole oikeastaan ilmaissut tunteitaan selkeästi. Hän myönsi, ymmärtävänsä joidenkin tekojensa lietsovan toivoani. Hän siis myönsi, että minulla on ollut jokin syy pitää toivoa yllä.

Samalla hetkellä kun hän myönsi, minä päästin irti. 

Ainoa mitä tarvitsin siis, päästääkseni irti yksipuolisista tunteistani, oli tunnustus siitä, että en ole keksinyt kaikkea päästäni. Että en ole psykopaatti. Hainko siis koko ajan roikkuessani ja tarketuessani tähän ihmiseen vain tunnustusta siitä, että vaikka olen ainoa joka tuntee, on minulla ns. oikeutus näille tunteille. Nyt kun hän on myöntänyt, jollakin tasolla johdattaneensa minua harhaan, koen voivani päästää irti. Nyt se on ihan ok, että joskus tunsin jotain, niille oli myös syy.

Toisin sanoen, niin kauan kuin minun piti vakuutella itselleni ja myös muille jossakin määrin tunteideni juuria ja perusteita, minä roikuin. Nyt kun on myönnetty se, että niille oli syy, sille toivolle oli syy: Minä voin päästää irti.