Pientä tiivistelmää tähän väliin ajastamme Shikshangramissa. Toki saatan kirjoittaa lisää myöhemmin, jos vain ajatuksia tulee. 

Aika Shikshangram Shelterissä oli yhtä aikaa sekä äärimmäisen rentouttavaa että hieman rassaavaa. Rassaavaa oli lähinnä alku, kun yritti etsiä omaa paikkaansa tästä yhteisöstä, ja silti kumminkin koko ajan olo oli vähän ulkopuolinen, vieraita kun kuitenkin oltiin. 🙂 Paikkahan sijaitsi maaseudulla, muutaman kilometrin päässä Malavlin pikkukylästä, josta pääsi paikallisjunalla hieman isompiin paikkoihin, kuten Lonavalaan ja Puneen. Meillä oli huone Tuulin kanssa poikien hostellin yläkerrassa, joten hirveästi sellaista itsekseen oloa ei nuiden viikkojen aikana ollut. Kehotettiin, että lähialueillakaan ei varmuuden vuoksi kannata hirveästi yksin tai iteksemme liikkua, joten pienillekin kävelyreissuillekin tuli aina poikia mukaan. Se oli kyllä mukavaa, kun he osasivat kertoa lähimaastosta aika paljon ja muutenkin olivat melko mainioita tapauksia! Mun alkuaika meni melko iiseissä tunnelmissa Kambodzan vatsatautia parannellessa, ja tietenkin kun olin parisen viikkoa ollut terveenä, joku pöpö iski uudelleen, joten täällä Goalla taas pikkuhiljaa parannellaan 😀 Muun muassa tästä syystä en oo ollut fyysisesti täällä Intiassa ihan täysin iskussa, mikä on sitten verottanut jonkun verran tiettyjä tekemisiä. Oon kuitenkin koittanut ajatella, että asiat menee omalla painollaan ja tämä reissu kokonaisuudessaan on nyt tämmönen, monessa suhteessa hyvin, hyvin erilainen verrattuna aiempiin ja varmasti tuleviinkin. Missään nimessä en tarkoita, että ois huono reissu ollut, mutta niin, todella erilainen. 

Luulin Shikshangramiin tullessani, että Kambodza teki musta täysin aamuvirkun, kun heräsin aina itsestäni 7.30 ilman väsymystä. No, luulo ei ole tiedon väärti, sillä Shikshangramissa olin silti se, joka nukku myöhimpään 😀 Iso vaskikello aloitti älyttömän moikinansa usein jo 5.30-6.00, kun oli vielä pimeää. Silloin lapset heräsi ja pojat lähti aina tekemään aamureeniä, eli juoksemaan ja reenaamaan kung fu:ta tai muuta vastaavaa. Siihen aikaan, kun minä alussa vielä heräilin oli orpokodissa jo täys tohina päällä; siivottiin, pestiin pyykkiä, hoidettiin puutarhaa tai leikittiin. Aika pian sitä itsekin alkoi heräilemään sitten vaihtelevasti viiden-kuuden aikaan. 

Meditaatiokeskuksesta

Porukka siellä päin oli buddhalaista ja aluksi ihmettelin alttareilla buddha-patsaiden lisäksi seisovaa silmälasipäisen äijän kuvaa. Selvisi, että kyseinen herra oli tohtori Babasaheb Ambedkar, ”modernin Intian arkkitehti”. Hän oli politikko Intian itsenäistymisen aikaan ja tätä ennen, taisteli kastittomien puolesta ja kääntyi buddhalaiseksi, joka innoitti yhä useampia intialaisia valitsemaan tämän uskonnon. Shelterin lähellä olikin meditaatiokeskus, jossa oli ekana viikkona käynnissä retriitti, mutta päästiin sitten vierailemaan siellä myöhemmin. Se oli hieno paikka, ja yksi Shikshangramin opettajista toimi opettajana myös näissä retriiteissä. Hän osasi kertoa, että meditaatiota täytyy tehdä 25 vuotta päästäkseen mestariksi ja 35 vuotta tuohon päälle, että pääsee guruksi (vai oliko nuo vuodet toisin päin, en muista). Monet henkilökunnan jäsenet meditoivat aikaisin aamulla, ja joinakin aamuina itsekin heräsin aamuviideltä osallistumaan näihin meditaatiohetkiin. Täytyy sanoa, että kun saa herätä ihan rauhassa, olla puolisen tuntia ihan täysin paikoillaan niin kehollisesti kuin pään sisällä, niin lähti päivä aivan uudella tavalla käyntiin. Erityisesti mieleen jäi se kerta, kun mentiin läheiselle pienelle vesiputoukselle meditoimaan ja katsottiin sen jälkeen auringonnousua. Vielä jos jaksoi joogata hieman päälle, niin oli kyllä hyvät eväät tulevaan päivään. Pitää muistaa Suomessakin. 

Muuten aika kului lasten kanssa; piirustus- ja kirjoitustunteja, kitaratunteja, hengailua, oppimista kulttuurista ja ihan vain tarkkailemalla tämän orpokodin toimintaa. Suurimmaksi osaksi jäi kyllä täysin positiivinen viba. En jotenkin voinut uskoa, että nämä lapset saattoivat ihan vain muutama vuosi sitten elää kadulla. Kaikki auttoi toisia, vanhemmat kasvattivat nuorempia ja ylipäänsäkin koko paikassa vallitsi aivan älyttömän hyvä henki. Meidätkin otettiin vastaan niin innostuneesti ja monesti lapset tulivatkin ihan vain istuskelemaan ja jutustelemaan meidän huoneeseen tai ”pihalle”. Lapsille yritettiin järjestää myös hyvää terveydenhuoltoa, ainakin kaikki ovat käyneet laajemmissa terveystarkastuksissa ja lähes kaikki lapsetkin ovat onneksi perusterveitä. Intiassa esimerkiksi HI-virus on melkoinen ongelma ja leviäväistä sorttia.  

Tietenkin silmiin pisti joissain tilanteissa esimerkiksi väkivaltaisuus, lasten välillä ja monesti myös eläimien kouluttamisessa. En oo ihan varma, että onko se kulttuurinen vai kadulta tuleva juttu, mutta jos näin lasten lyövän toisia, niin annoin oman näkemykseni väkivallasta kyllä kuulua, koska eihän väkivalta (niin fyysinen kuin henkinenkään) johda mihinkään. Myös poikien suosiminen sai ihmettelemään, sillä selkeästi miespuolisiin asukkaisiin ja heidän koulutukseen panostettiin enemmän. Pojilla oli kerrossängyt, kun tytöt nukkuivat lattialla patjoilla. Pojat puhuivat selkeästi parempaa englantia ja tuntui, että heille järjestettiin enemmän aktiviteettiä (meidänkin tunneilla oli lähinnä aina vain poikia, olisi voinut tietoisesti kyllä järjestää varta vasten tytöillekin ohjelmaa…) ja yleensäkin ilmapiiri oli se, että pojat yritettiin saada hyviin kouluihin ja työpaikkoihin, kun taas tytöt hyvään avioliittoon. Kaikista toki välitettiin samalla tavalla, mutta sukupuolten välisen tasa-arvon lintukodosta saapuneelle kaikki ihan pienemmätkin (ja isommatkin) jutut tuntuivat epäreilulta. Vielä, kun kuuli, että maaseuduilla tapahtuu joskus vieläkin pikkutyttöjen naittamista vanhemmille äijille ja muuta ikävää, niin tuli olo, että kunpa asioille tällaisille asioille voisi jotain tehdä. Onneksi pikkuhiljaa näihin epäkohtiin on kiinnitetty ja kiinnitetään yhä enemmän huomiota. 

Pranali teki meille hyvää ruokaa

Intialaiseen, tai Maharashtran alueen, kotiruokaan tuli kyllä tutustuttua hyvin harjoittelun aikana. Aamupalaksi oli usein pohaa, eli litteästä riisistä, mausteista, pähkinöistä, perunoista ja monesta muusta tehtyä seosta, omelettia, parathaa (perunasta tehty lätty, tehdään myös muistakin kasviksista) tai meidän ykkössuosikkia, sabudanaa. Sabudana on tapiokasta tehtyä puuromaista mössöä, joka oli aika usein maustettu ja lisänä siinä oli joskus myös esimerkiksi pähkinää tai perunaa. Se oli kyllä parhaimmillaan niin hyväää. Lounaaksi ja päivälliseksi oli usein thalityyppinen lautanen, jossa oli joko miedompaa tai tulisempaa dalia eli linssikeittoa tai joskus harvoin ihanaa jogurtti-kikhernekeitto khadria, riisiä, vehnäistä chapati-leipää tai hirssistä leivottua bhakri-leipää sekä ”bhaaji” eli kasviksia eri tavoin valmistettuna. Oma suosikki bhaajeista oli kyllä sarviapilasta tehty mössö, muutenkin sarviapilaa käytettiin ruoanlaitossa paljon. Tuli mieleen, että kasvaako sitä Suomessa vai miksi Intiassa sitä ensimmäistä kertaa maistoin? 

Kaiken kaikkiaan lapset olivat aivan mahtavia, kuten myös henkilökunta ja viikot hurahtivat aivan siivillä, vaikka melkoiseksi downshiftaamiseksi sitä meidän eloa siellä voi kyllä kutsua. Omalla ajallamme soittelimme kitaraa, kirjoittelimme ja käytiin pienillä reissuilla Lonavlassa ja Punessa. Tuosta paikasta Visapurin ja Lohgadin pikkuvuorien välissä jäi vain hyviä muistoja, toivottavasti myös lapsille. Joku päivä palaan vielä!

Lisää kuvia:

Vithal on lahjakas piirtäjä

Aamunaamasena reenataan kitaraa Shekarin kanssa.

Taas yks eksynyt lehmärukka

Pojat lähdössä kouluun parin viikon diwali-loman jälkeen

Aamu valkenee Shikshangramin ja peltojen ylle.

Pähkinänkuoressa:

– Opin älyttömästi kulttuurista ja kasvatuksesta

– Opin historiasta, uskonnosta ja yleisesti Intian aika ”henkisestä” ilmapiiristä

– Opin tosi vähän marathin kieltä

– Tein biisejä, soitin kitaraa ja kirjoitin

– Itkin lapsiyleisön edessä, kun jäähyväiset olivat aivan liian liikuttavat 😀

– Näin valtavan (kuolleen) käärmeen

– Tutustuin aivan mielettömiin tyyppeihin vauvasta vaariin

– Söin uskomattomia ruokia

– Sain uusia kokemuksia ja paljon uusia ajatuksia

– Aloin tuoksumaan haisemaan kurkumalta, sillä sitä käytettiin ihan kaikkialla, kuten jokaisessa ruoassa ja terveydenhoidossa.

– Sain kipinän nähdä Intiaa enemmän

Hanoin sakeasta ilmasta suuntasimme Halong Bay cityyn, jossa ajattelimme viihtyvämme ehkä päivän pari. Koska emme halunneet tehdä järkättyjä risteilyjä, suunnittelimme, että teemme ihan omatoimimatkan tämän lahden saarelle. Bussimatkan varasimme kuitenkin hostellistamme. Halong Baylle järjestetään paljon siis eripituisia risteilyitä erilaisilla aktiviteeteillä. Hinnat vaihtelee aika paljon, mutta sen kuulimme, ettei ihan halvinta kannata ottaa, koska reissu saattaa helposti olla sitten melkoinen pettymys. Risteilylaiva, jonka kyydillä menimme Cat Ban saarelle olikin sen näköinen, etten olisi jaksanut kauhean montaa tuntia enempää sillä viettää 😀

No niin, Halong Bay Cityssä mentiin Backpackers-hostelliin, joka oli myös viis dollaria yö,sisältäen aamupalan ja ilmaista kaljaa yhden tunnin ajan illalla. Ite pysyttelin limulinjalla, mutta muiden ilmeistä päätelleen olut ei ollut kovin herkullista, vaikka tulikin tällä kertaa pullosta. Tutustuttiin kolmeen Beniin, joista yksi oli kiinalainen, yksi kanadalainen ja yksi norjalainen. Tämä norjalainen nuorukainen lähtikin meidän kanssa seuraavana päivänä Cat Ban saarelle ja hyvä näin, sillä Ben oli hulvatonta matkaseuraa.

Cat Ba sinänsä ei ollut kummoinen saari, tai me vietettiin ehkä liian vähän aikaa siellä, että ois päässyt tutustumaan muuhunkin kuin elämään rannikolla, sillä saarella olisi ainakin ollut pari luonnonpuistoa, jotka ois ollut näkemisen arvosia. Meillä oli kuitenkin hauskaa, kun ajeltiin skoottereilla ympäriinsä rannoilla, käytiin sodanaikaisen linnakkeen raunioilla ja nähtiin saasteiden värittämä punainen auringonlasku upealta näköalapaikalta.

Cat Balta parin yön jälkeen lähdettiin takaisin mantereelle Halong Bay Cityyn, josta samantien (bussi tulee viiden minuutin päästä=ooteltiin yli tunti) bussilla takaisin Hanoihin. Oltiin jätetty osa kamoista Hanoin hostelliin reissun ajaksi ja siellä ne odotteli nätisti, kun tultiin takaisin. Varattiin vielä yks yö Hanoi Backpackersista, ja aamulla olikin sitten lento Hoi Aniin. Lennot Hanoista Hoi Aniin oli ehkä jotain muutamaa kymppiä ja päätettiin ottaa ne, sillä se säästi mukavasti aikaa, kun meillä oli nyt Vietnamissa se kaksi viikkoa aikaa.

Viimeisenä iltana Hanoissa tavattiin Pete ja Kata, jotka olivat olleet reissussa jo jonkin aikaa. Oli mukava nähdä tuttuja naamoja 🙂 Käytiin syömässä ja istuskelemassa mehulla ja oluella, mutta oltiinkin sitten aika väsyneitä, kun oltiin koko päivä matkustettu. Siispä mentiin aika aikasten hostellille nukkumaan, jotta jaksettii herätä aamulennolle. Hanoista lennettiin siis Danangin lentokentälle, josta kestää bussilla ajaa Hoi Aniin noin puoli tuntia-tunti. Käveltiin lentokentältä Danangin keskustaan, josta löydettiin pysäkki Hoi Anin bussille.

Hoi Anista varattiin ihan kolmen tähden hotelli, sillä kahden hengen huone aamupaloineen ei ollut kuin reilut 15 euroa. Aamupala ei myöskään ollut hostellien tapaan paistettua kananmunaa ja paahtoleipää, vaan ihan kunnon buffetti, jossa oli vietnamilaisten aamupalavaihtoehtojen lisäksi tarjolla myös hedelmiä, omeletteja ja pannukakkuja. Hoi Anin vanha kaupunki näytti ensisilmäyksellä todella viehättävältä, sillä sen vanhat rakennukset ovat säilyneet sodalta ja muilta tuhoilta ja se on julistettu UNESCOn maailmanperintökohteeksi. Ilta-aikaan kaupunkia valaisee lukemattomat lyhdyt ja joessa kelluvat kynttilät, ja esimerkiksi joenrannassa oli lukuisia tunnelmallisen näköisiä ruokapaikkoja ja kahviloita. Valitettavasti parin illan aikana kuva kauniista, romanttisesta ja tunnelmallisesta korttelista haaleni, sillä enemmän tai vähemmän aggressiiviset kaupustelijat ja turistikrääsäkojut saivat lähinnä liikkumaan mahdollisimman nopeasti paikasta A paikkaan B, eikä muulle fiilistelylle jäänyt enää järin paljoa aikaa. 

Shoppailun ja syömisen lisäksi Hoi Anissa on pari rantaa. Yhtenä päivänä vuokrattiin polkupyörät, jotka tais maksaa alle euron päivältä, ja poljettiin muutama kilometri Cua Dai Beachille. Siellä saatiin aurinkotuolit, kunhan vaan tilattiin viereisestä ravintolasta jotain. Aurinkotuolit eivät tosin olleet auringossa, mutta kyllä me hyvin siellä sitten kuitenkin viihdyttiin! Tuuli kävi kattoon myös An Bang -biitsin seuraavana päivänä, kun mää makoilin hotellissa ruokamyrkytyksen(?) kourissa. Rannalta takas polkiessamme syötiin muuten parhaat Banh Mi -leivät, jotka on vähän niinku paikalliset subit. Vietnamissa näitä myydään monissa kaupungeissa melkeen jokasessa kadunkulmassa, mutta Hoi Anissa taidettiin saada kyllä ne parhaat! Paikallisesta travel agencysta saatiin kymmenellä dollarilla sleeperbussi seuraavaan kohteeseen, Da Latiin. Siitä lisää sitten myöhemmin 🙂