Löytökoiramme Papi
Sain jokin aikaa sitten ehkä bloggaushistoriani koskettavimman kommentin. Siinä nimimerkki Johanna kertoi, kuinka minä olin saanut hänet harkitsemaan löytökoiran adoptoimista ja kuinka heillä on nyt onnellinen galgo-koira Peppi, joka adoptoitiin Perros Esperanzan kautta. Kyllä siinä taisi aamupuuron sekaan tippua muutama kyynel.
En ollut uskoa silmiäni. En ole erityisesti täällä blogissa hehkuttanut, että olemme adoptoinut löytökoiran Espanjasta, mutta Instagramissa #papinaakka on ollut paljonkin esillä. En silti olisi ikimaailmassa uskaltanut toivoakaan, että joku oikeasti rohkaistuisi minun ansiostani adoptoimaan koiran, vaikka lähipiirille olen asiasta paasannut jo vuosikaudet 😉
Kommentista inspiroituneena päätin kertoa teille Papi-koiramme tarinan ja toivottavasti purkaa ennakkokäsityksiä, joita adoptiokoiriin liittyy.
Meillä kaikki alkoi katukoirien kuvien selailulla netissä. Mietin, haluaisinko nartun vai uroksen, nuoren vai vanhan ja myös kokoa mietittiin. Päädyin itseasiassa aivan eri koiraan kuin Papi ja aivan eri yhdistyksen sivuilla. Itseasiassa ensimmäinen yhdistys kieltäytyi luovuttamasta koiraa meille, sillä emme kotiselvityslomakkeen perusteella olleet tarpeeksi liikunnallisia tälle energiselle tyttökoiralle. Alkupöyristyksen jälkeen tajusin, kuinka hienoa on, että yhdistys toimii tällä pohjalla. Vaikka halukkaita ottajia olisi, ei koiria suin päin anneta ensimmäiselle ilmottautujalle, vaan sille, jolla on antaa koiralle sille sopivimman koti.
Selailin lisää muidenkin yhdistysten koiria ja löysin toisen sopivalta vaikuttavan tyttökoiran. Soitin Espanjan Katukoiriin kyselläkseni lisätietoja, mutta sain kuulla, että koira oli jo mennyt toiselle perheelle. ”Mutta teille voisi sopia täydellisesti eräs toinen koira”, sanoi vapaaehtoistyöntekijä ja ohjasi minut oikealle sivulle. Siellä odotti läähättävä ja videon perusteella ujo ja rauhallinen noin 1,5-vuotias poikakoira tarhanimeltään Papi. Harkinnan jälkeen päätimme avopuolison kanssa ottaa juuri hänet kuukauden päässä siintävän ulkomaanmatkamme jälkeen. Parin kuukauden päästä olimme tiistaiyönä Helsinki-Vantaan lentokentällä jännityksestä täristen ja vavisten.
Papin kanssa samaan aikaan Suomeen saapui noin viisi koiraa Espanjasta. Papi ilmestyi kuljetusboksista toisen koiran kanssa ja istahti saman tien jalalleni. Papi pysyi lähellä koko ajan lentokentällä ja takertui syliini koko kaksituntisen kotimatkan ajaksi.
Kotiin päästyämme Papi pääsi ensimmäiseksi yösuihkuun, minkä jälkeen hän hyppäsi tyytyväisenä väliimme sänkyyn nukkumaan. Papi oli ensimetreistä lähtien erittäin luottavainen meitä kohtaan, mutta vieraat (etenkin miehet) aiheuttivat pelokkaita haukkukohtauksia parin ensimmäisen viikon ajan. Papi ei myöskään ollut heti sisäsiisti, luultavasti, koska koirat joutuvat tekemään tarhoilla tarpeensa betonihäkkiensä lattialle. Onneksi tämä ongelma hoitui melkein itsestään vähän yli viikossa, mistä päättelimme että Papi on varmasti aiemmin ollut sisäsiisti.
Parin ensimmäisen päivän aikana Papi ei syönyt juuri mitään. Sain välillä syötettyä hänelle pari nappulaa kädestä, mutta muuten Papi vain joi päivät pääksytysten vettä ja pissasi lattialle sen mukaisesti. Ruokahaluttomuus johtui varmaankin alkushokista, mutta muutaman päivän päästä Papi onneksi alkoi syödä tyytyväisesti ruokansa omasta kupistaan. Ruokahalun lisääntyminen saattoi myös johtua lammasnappuloiden vaihtamisesta kananappuloihin ;)
Seuraava pieni ongelma oli kakkaaminen, mikä ei meinannut onnistua millään. Onneksi yhdistyksestä annettiin vinkki mennä ulkoilemaan toisen koiran kanssa. Kun se tekisi tarpeensa, tekisi varmasti myös Papi perässä. Ja näinhän siinä kävi! Kiitos Vinski-koiralle kakkaamisavusta ;) Ja kiitos yhdistykseltä saamalleni henkiselle tuelle tämänkin asian kanssa!
Papi muuttui todella nopeasti varautuneesta ja varovaisesta rääpäleestä terhakaksi terrieriksi. Nykyään Papi on erittäin pirtsakka ja terve kolmevuotias läheisyydenkipeä poika. Hän rakastaa kaikenlaista riehumista aina pallolekeistä uimiseen ja lumikasoissa hepuloimiseen. Papi saattaa aluksi vierastaa, mutta lopulta aina rakastuu uusiin ihmisiin, eikä meinaa pysyä nahoissaan meidän kavereiden tullessa kyllään.
Tyttökoiria Papi rakastaa yli kaiken, mutta leikkaamattomat poikakoirat eivät edelleenkään mene seulasta läpi. Tosin toisten rescuekoirien kanssa sukupuolesta riippumatta Papi kaverustuu aina. Mikä on jotenkin todella weird, aivan kuin Papi tietäisi, että hei, tuokin on adoptoitu!
Lapsien kanssa Papilla oli aluksi ongelmia, mikä ahdisti meitä kieltämättä todella paljon. Pikkuihmiset aiheuttivat joka kerta paniikin ja hirveän haukkuremakan. Ahdistus onneksi hälveni ensimmäisen vuoden aikana ja aiheutui varmaankin tottumattomuudesta. Nykyisin rauhalliset lapset ja vauvat ovat Papin mielestä mahtava pussailumahdollisuus ;) Mutta edelleenkin riehakkaat lapset ja ne pelottavat möreä-ääniset miehet ahdistavat tätä raukkaa.
Mitään sen isompia ongelmia Papin kanssa ei ole koskaan ollut, vaikka henkisesti olinkin ongelmakäytökseen varautunut. Eroahdistusta ei ole ollut koskaan ja hihnassa Papi on osannut kulkea aina. Poika on herkkä ja fiksu, joten kouluttaminen on luonnistunut alusta alkaen hienosti. Kokonaisuudessaan Papi on kyllä niin hieno pakkaus, etten ollut uskaltanut toivoakaan näin hienoa poikaa kotiimme. Ihan kuin hän olisi ollut meillä aina.
Tässä henkilökohtaiset syyni adoptoida hylätty koira:
En halunnut teetettyä rotukoiraa
Olen keuhkonnut ystävilleni ja läheisilleni varmaan ärsytykseen saakka rotukoirien jalostuksen aiheuttamista ongelmista. En ole ikinä voinut millään tasolla ymmärtää sitä, että joku tosissaan pitää esimerkiksi englanninbulldoggien pitämää krohinaa söpönä. Itse yhdistän äänen saman tien jalostuksen takia kehittyneisiin äärimmäisen huonoihin hengitysteihin, enkä voi olla kuvittelematta koiran huonoa oloa, kun se yrittää vaikka vähän aikaa juosta pallon perässä. Tai selkäkipuja, silmäongelmia ja ihosairauksia. Sama pätee tietysti mopseihin, ranskanbulldoggeihin ja boksereihin. Eivät ne nuku lelu suussa vain siksi, että rakastavat hassuja vinkulelujaan, vaan jotta saisivat edes joskus kunnolla henkeä. Eikä edes mennä cavalier kingcharlesinspanieleihin. Se aihe saa meikäläisen veren kiehumaan!
Totta kai on myös suht terveitä rotuja ja onhan perheelläni ollut aikoinaan dalmatiankoira, joka eli lähes 14-vuotiaaksi (ei tosin ilman terveysongelmia). Ymmärrän myös, jos koira otetaan tiettyyn käyttötarkoitukseen maineikkaasta linjasta, mutta pelkästään ulkonäön perusteella perheenjäsenen valitsemista en ymmärrä millään tasolla. Olen itse tullut siihen pisteeseen, etten halua tukea mitään kenneltoimintaa. Kotia tarvitsevia koiria on maailmassa jo muutenkin ihan tarpeeksi, niin Suomessa kuin ulkomaillakin.
Halusin antaa kodin kodittomalle
Ennen lopullisen päätöksen tekemistä vähän surkuttelin sitä, että missaan kokonaan koirani pentuajan. Ei ihanaa pennun tuoksua, hauskoja hallitsemattomia liikkeitä ja ääniä, ei täydellistä tietämystä siitä, mitä koira on kokenut elämässään. Toisaalta tämän kaiken sijaan sain sisäsiistiksi jo opetetun, maitohampaansa jo vaihtaneen aikuisen, rokotetun ja leikatun koiran.
Lopulta olin valmis vaihtamaan pentuajattomuuden siihen tunteeseen, joka tulee, kun ajattelee kuinka hyvän jutun on oikeasti tehnytkään. Olen antanut hyvän ja rakastavan kodin kodittomalle, jo kerran hylätylle eläimelle. Uskon, että Papi jollain tasolla ymmärtää, mitä hänen elämässään on tapahtunut ja vähintäänkin kuinka hyvin asiat nyt ovat. Hänellä on nyt perhe, joka ei ikinä hylkää. Monta mummua ja pappaa, tätiä ja setää, jotka kaikki niin tykkäävät Papista, ja lisäksi serkkuja ja kavereita :) Ja tietysti laumaan kuuluu myös siskoni Dino-koira, joka hänkin on entinen espanjalainen kadulla eläjä. #torakkaduo forever!
Enää en oikein saa kiinni siitä ajatuksesta, että olin joskus valmis ottamaan rotukoiran pennun vain, jotta saisin kasvattaa sen alusta asti ja kokisin pentuajan. Mielipiteeni ovat tämän suhteen ottanut ison harppauksen sinne toiseen ääripäähän, jossa olen valmis ottamaan jo toisen hylätyn koiraressukan (vink vink, Olli!)
Koirien adoptioon liittyy paljon syvään pinttyneitä ennakkoluuloja, jotka kyllä, pakko myöntää, välillä ärsyttävät suunnattomasti. Usein ajatellaan, että löytökoira on automaattisesti ongelmatapaus ja vaatisi hirveästi ylimääräistä koulutustyötä. Toki käytösongelmia voi aina ilmaantua, mutta niin niitä voi olla pentuna otetuissa rotukoirissakin. Löytökoirat ovat useimmiten jo aikuisia, joten pahimmat ongelmat on jo varmasti huomattu ja ne kerrotaan sivustoilla aina avoimesti, eikä esimerkiksi aggressiivisesti käyttäytyviä koiria tuoda Suomeen ollenkaan.
Ongelmakäyttäytymisestä yleisin on varmasti eroahdistus. Se saattaa juontaa juurensa koiran kokemaan hylkäämiseen, mutta sinnikkäällä koulutuksella siitä on mahdollista päästä eroon. Myös yhdistyksen työntekijät auttavat kaikissa koiriin liittyvissä ongelmatilanteissa. Esimerkiksi itse sain ensimmäisenä päivänä tiukan ohjeen jättää koira HETI yksin. Aloitin astumalla ulos muutamaksi sekunniksi, sitten minuutiksi, puoleksi tunniksi ja lopulta parin tunnin ajaksi. Näin Papi oppi heti, ettei ulko-oven käyminen tarkoita automaattisesti hylkäämistä ja että emäntä tulee aina myös takaisin ;)
Rescuekoirien koulutukselle omistetussa ryhmässä käytiin jokin aika sitten gallupia juuri eroahdistukseen liittyen ja ehkäpä tulos antaa jonkinlaista osviittaa siitä, missä määrin esimerkiksi tällaista käytösongelmaa rescuekoirilla tavataan:
Koirien terveydestä kuulee myös puhuttavan paljon. Papi on ollut koko tämän ajan terve kuin pukki, eikä lääkärintarkastuksessa ole onneksi ilmennyt mitään epäilyttävää. Mutta Espanjasta tuoduilla koirilla on riski sairastua tiettyihin sairauksiin, vaikka koira olisi ollut terve tarhalta lähtiessään. Vaikka tapaukset ovat harvinaisia, kannattaa asiaan varautua jollain tasolla henkisesti. Lisää näistä sairauksista voit lukea täältä.
Ja jos koirien käytösongelmat arvelluttavat sinua edelleen, mutta haluaisit adoptoida koiran, kannattaa käydä tutustumassa jo Suomessa oleviin koiriin. Nämä koirat ovat tulleet Suomeen kotihoitoon ja ne ovat joutuneet tekemisiin erilaisten ihmisten, lasten ja koirien kanssa. Näin koiran luonteesta tiedetään jo varsin paljon, vaikkakin kodin vaihtuessa ja ympäristön muuttuessa käytös voi jossain määrin muuttua.
Toivottavasti tämä postaus vastasi mieleltä askarruttaviin kysymyksiin ja lisää saa toki esittää! Lisäksi toivon todella, että tämän postauksen myötä uutta koiraa pohtivat edes harkitsisivat hylätyn koiran adoptoimista. Voin kertoa, että kodin antaminen hylätylle eläimelle on mittaamattoman arvokasta.
Koiran adoptio kustantaa Espanjan Katukoirissa 470 euroa, joka kattaa tarhahoidon, lääkärintarkastuksen, rokotukset, sirun rekisteröinnin, poikakoiran steriloinnin ja lentokuljetuksen Suomeen. Yhdistyksen toiminnasta ei makseta mitään, mutta sen toimintaa voi tukea vapaaehtoisesti. Jos kiinnostuit Espanjan Katukoirat ry:n toiminnasta. Voit lukea siitä lisää ja tutustua koiriin yhdistyksen nettisivuilla.
Ja jos haluat auttaa muulla tapaa, koirat tarvitsevat lentokuljetukseen lentokummeja. Joten jos reissaat esimerkiksi Malagan ja Helsingin väliä, voit ilmoittautua vapaaehtoiseksi Lealle (puh. 040 417 1077).
Lue lokakuussa järjestettävästä rescue-päivästä täältä ja NYT-lehden jutusta. Tsekkaa myös asiat, jotka adoptiossa tulee ottaa huomioon täältä.