Miten tässä työssä voi muka uupua?
Hesarissa oli pari viikkoa sitten hyvä juttu, joka avasi syitä ja selityksiä sille, miksi tubettaja ja bloggaaja voi yllättävän helposti uupua työssään. Omia kokemuksiaan oli kertomassa tubettaja Lakko ja Lähimutsi-blogin Hanne Valtari.
Mielestäni on ensinnäkin todella hienoa, että nuorten aikuisten, joskus jopa alle 30-vuotiaiden työuupumuksesta puhutaan yhä enemmän ja erityisen kiitollinen olin siitä, että näkökulmaksi otettiin henkilöbrändiin nojautuva työ.
Keskustelin aiheesta useankin ystäväni kanssa ja keskustelut vahvistivat edelleen sitä, mistä jutussakin puhutaan, bloggaamista ei edelleenkään pidetä oikeana työnä ja harvat ymmärtävät, miten muutaman vuoden työtä tehnyt nuori aikuinen voi jo uupua unelmatyössään.
Itse olen ollut myös uupumuksen partaalla kerran ja aivosumusta kärsin aika usein (josta on myöskin erittäin hyvä juttu HS:ssä ja josta sain paljon uusia ajatuksia omaan arkeeni). Olen kuitenkin onnekseni huomannut oireet ja tuntemukset aika pian ja tajunnut kieltäytyä yhteistöistä ja muista uusista vähän enemmän kuormittavista jutuista heti ja päässyt taas suht normaaliin olotilaan. Kerroinkin omista fiiliksistä täällä blogissa viimeksi, kun olo oli nuupahtanut.
Tässä uusimmassa Hesarin jutussa selitettiin melkeinpä juurta jaksain se, miksi tällaisessakin ei-niin-fyysisessä ja vahvasti henkilöbrändiin nojautuvassa työssä voi uupua. Juttu antoi uusia ajatuksia myös minulle, joka on blogannut jo 7 vuotta putkeen – ilman sen kummempia kesälomia saati sitten kolmea päivää pidempää postaustaukoa.
Erityisesti henkilöbrändiin nojautuvassa työssä on äärimmäisen tärkeää pyrkiä erottamaan työ ja vapaa-aika. Bloggaajana se on haastavaa, koska uusia ideoita on vähän pakko pyöritellä päässään ”normaalin” työajan ulkopuolellakin ja kahta työtä tehdessä joskus aikaa bloggaamiselle on vain iltaisin ja viikonloppuisin. Joskus postausideat pyörivät päässä nukkumaan mennessä ja unen päästä on vaikeaa saada kiinni.
Jutussa puhutaan myös siitä, miten olisi tärkeää erottaa työ-minä ja koti-minä. Tämä oli erittäin tärkeä pointti, mutta koska blogi eli työsi ja tulonlähteesi nojautuu juuri sinuun, vain sinuun ja sinun taitoihisi, tekimisiisi ja osittain myös persoonaasi, mitään koti-minää on lähes mahdotonta erottaa työ-minästä. Suurin osa työstäkin tehdään kotoa käsin eli irtaantumista on vaikeaa tehdä edes sillä, että poistuu työpaikaltaan.
Itse olen niitä, joita sosiaaliset kanssakäymiset muiden kuin parhaiden ystävien kanssa kuormittaa. Bloggaajan työhön kuuluu PR-tapahtumissa käyminen, ehkä kymmeniin uusiin ihmisiin tutustumista viikossa ja lisäksi yhteistyötapaamiset uusien asioiden ja uusien ihmisten kanssa. Harmikseni en ole saanut sellaisia geenejä, joilla näissä tilaisuuksissa ravattaisiin joka viikko ja illalla vielä paiskittaisiin töitä kirjoittaen. Olen usein aika uupunut jo parin tunnin aamutapahtumasta ja kirjoittamiseen on vaikeaa tarttua enää iltapäivällä. Parhaimillani olen siis kotona töitä painaessani täydessä hiljaisuudessa ja omiin juttuihini keskittyen.
En sano, että tämä sosiaalinen puoli olisi kaikille bloggaajille ongelma tai että olisi mitenkään normaalia kuormittua tavallisista kanssakäymisistä. Olen vain huomannut, että aika iso osa bloggaajista on herkkiä ja taiteellisia introverttejä, jotka näiden samojen asioiden kanssa painiskelevat. Sinun täytyy siis täyttää kaksi eri roolia; luova taiteilija ja yksityisyrittäjä, joka pystyy ideoimaan päivittäin uusia juttuja ja toisaalta itseään hyvin markkinoiva oman elämänsä PR-manageri, joka luovii täydellisesti missä tahansa kekkereissä ja asiakastapaamisissa. Huh, siinäpä on hommaa kerrakseen, ainakin itselleni.
No lomathan ovat myös ihan oma lukunsa ja monille blogeja lukeville on varmasti tullut selväksi, ettei bloggaaja lomapäivää nää. Jokaisella lomareissulla täytyy somettaa (ethän sinä nyt voi somesta kadota kahdeksi viikoksi, koska kävijämäärät romahtavat alle viikossa) ja jos yrität olla ainakin postaamatta normaalien kesälomien aikana, täytyy postaukset tehdä etukäteen valmiiksi, mikä tietysti vaatii aikamoisen lisä-super-ekstra-panostuksen siviilityön rinnalla, kun blogata pitäisi ehtiä yhtäkkiä kolme kertaa enemmän.
Esimerkiksi lomanpitämisen seurauksesta HS:n jutussa oli otettu aika ääripään tapaus, mutta se kuitenkin kuvaa ammatti-some-alaa aika hyvin: ”The Guardian -lehdessä pelivideoita Twich-nimiseen suoratoistopalveluun tekevä Tyler ’NINJA’ Blevins kertoi: ’Poistuin alle 48 tunniksi, ja menetin 40 000 tilaajaa Twichissa.'” Tällainen tilaajien ja kävijämäärien tippuminen voi näkyä bloggaajan tai vloggaajan palkkapussissa (itsenikin mukaan lukien) nopeastikin esimerkiksi lähes 15% kuukausipalkan alenemisella. Eli kun Trendi kysyy #onkopakkojaksaa, vastaus voi asunto- ja opintolainan kuorman alla olla #kyllä.
Heitetäänpä päälle vielä blogiasi eli käytännössä sinua kohtaan kohdistuva arvostelu netin keskustelupalstoilla ja Jodelissa. Kuvittelepa toimistotyöpaikka, jossa kaikki työkaverisi kokoontuisivat tasaisin väliajoin arvostelemaan sinua ja työtäsi selkäsi taakse välittämättä siitä, kuuletko juoruilun tai et. Harvoilla, tai ei varmaan millään, työpaikalla tulee tällaista ”palautetta”, jos yrität tehdä parhaasi, mutta se ei silti jollekin asiakkaalle riitä. Jos vaikka kirjoittaisin lehtijuttuja nimettömänä ja juttujani arvosteltaisiin, se ei tuntuisi ollenkaan niin pahalta, kuin jos persoonastasi ja elämästäsi vedettäisiin älyttömiä johtopäätöksiä sen perusteella, mitä kirjoitat blogiisi tai Instagramiisi. Arvostelu ei silloin kohdistuisi minuun henkilökohtaisesti.
Ja kaiken kukkuraksi tulee se, johon itsekin olen törmännyt useasti ja johon törmäsin taas tästä artikkelista puhuessani; sometyötä ei pidetä oikeana työnä, joten siitä ei saa valittaa. Mielestäni se, joka ei ymmärrä miten maailma on muuttunut vaikkapa 15 vuoden takaisesta ja millaisella työllä nykyihminen voi itsensä elättää, on jämähtänyt pahasti takavuosikymmenille. Onhan se jo nähty monesti, kuinka tärkeän osan bloggaajat tekevät vaikkapa isojen kosmetiikkayhtiöiden markkinointibudjetista ja kuinka blogit ovat nousseet aikakauslehtien rinnalle ja niiden ohi vaikuttavina medioina.
Ehkäpä bloggaamista arvostettaisiin enemmän, jos ajankäyttö näkyisi suoraan näkyvänä materiaalina. Ei siis niin, että 10 minuutin videoon menisi ainakin se 8 tunnin työpäivä + kaikki suunnittelu ennen itse kuvaamista ja editointia. Saisimmeko vähemmän ”koska sä alat siis tekee oikeita töitä” -kommentteja, jos uurastuksellani rakentuisi vaikkapa talo tai edes keskikertainen remontti?
Onneksi on sentään suuri vertaistukijoukko. Suomessa blogipiirit ovat pienet ja jokainen tuntee jollain tavalla toisensa, joten jutella voi aina jonkun kanssa. Ties kuinka monesti mekin olemme vaikka Irene-siskoni tai ystäväni Miian kanssa purkaneet bloggaamiseen liittyviä turhautumisia joko tuntikaupalla viikonloppuiltana tai muiden töiden välissä kiihkeällä Whatsapp-viestittelyllä. Kaikki ovat samassa veneessä ja kohtalotovereita löytyy aina jonkun blogi-Facebook-ryhmän kautta.
Huh, että sellainen avautuminen heti maanantaihin :D Mitä ajatuksia tämä teissä herättää? Pidätkö sinä bloggaamista oikeana työnä vai narisevatko vaikuttajat turhasta?