#näkymätönsuru

Tiedän miltä tuntuu pelätä lähipiirin vauvauutisia. Esittää, että on toisten puolesta onnellinen. Kerätä itsensä ja hihkua riemusta. Kotiin tultua itkeä räkä poskella peiton alla tai puolison rintaa vasten.

Tiedän miltä tuntuu poistua sosiaalisen median kanavista, koska ultra- ja masukuvat ovat liikaa. Valitukset valvotuista öistä, puhkeavista hampaista, flunssakierteistä. Kaikki ne ovat suolaa haavoihin.

Tiedän miltä tuntuu nähdä kasvavia vauvavatsoja, välteltäviä ruoka-aineita, työnnettäviä lastenvaunuja. Kuulla vastasyntyneen itkua ostoskeskuksessa, nähdä kun pitkän päiväkotipäivän jälkeen lapsi juoksee vanhempansa kaulaan.

Tiedän miltä tuntuu perua omat häät, ettei kukaan häissä tai niiden jälkeen tokaise, että ”Seuraavaksi sitten perheen lisäystä”.

Tiedän miltä tuntuu ostaa varmuuden vuoksi pieni koti, jos lapsille varatut huoneet jäävätkin tyhjiksi. Tiedän miltä tuntuu, kun pienestä kodista huolimatta joku tokaisee ”Seuraavaksi sitten lasten huonetta sisustamaan”.

Tiedän miltä tuntuu kantaa sisällä #näkymätönsuru. Pukea kasvoille teennäinen hymy. Heittää harteille huolettomuus ja laittaa jalkoihin kevyet kengät.Tiedän miltä tuntuu, kun kukaan ei näe sisälle. Kun ei uskalla sanoa ääneen kuinka paljon sisimpään sattuu.

Äitienpäivän lähestyessä mietin enemmän niitä, joiden syli ei ole täyttynyt, kuin niitä joiden toive äitiydestä on toteutunut. Jotenkin tänä vuonna koen, että olen allerginen äitiyden hehkutukselle, vaikka tämä äitienpäivä olisi virallisesti ensimmäinen omani. En voi mitään sille, että mietin, miltä tuntuu kun korona-viruksen vuoksi lapsettomuushoidot on keskeytetty? Kun ehkä viimeinenkin toivo on viety. Kun on esitetty, että nyt ei ehkä kannattaisi lapsitoiveen kanssa hätiköidä? Millä sitten mielensä täyttäisi? Kun muutenkin on synkkää.

Vaikka olen kohta vuoden vanhan tyttären äiti, koen yhä, että sisälläni on tuo #näkymätönsuru. Toki sisälläni on myös aivan valtava ilo ja jokapäiväinen kiitollisuus lapsesta, mutta eivät tahattoman lapsettomuuden jättämät haavat ole vielä täysin parantuneet. Ne ovat vasta varmaan arpeutumassa. Ja hyvä niin. Silloin pysyn aiheen suhteen herkällä mielellä ja korvalla. Silloin pystyn yhä samaistumaan siihen, miltä tuntuu kun syli on tyhjä. Loputtoman tyhjä. Kun yrittää asennoitua siihen, että tässä ollaan sitten kahdestaan hamaan tappiin asti.

Kun on kokenut jotain niin haavoittavaa ja raskasta itse, silloin ei pudota suustaan edes vahingossa varomattomia sanoja ”Jos korona-aikana on tylsää, niin hankkikaa hei lapsi! Ei oo ajan käytön ongelmia.”.

Ystävä rakas. Voimia. Loputtomia voimia.

Toivon täyteisiä hetkiä sinulle, joka koet, että ihmeet tapahtuvat muille. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu <3

-maennika-

P.S. Vieläkö siellä on ketään? Kirjoittelenko jatkossa? Mitä haluaisitte lukea näin lähes vuoden breikin jälkeen? 🙂

#yksiviidestä #näkymätönsuru

Kuva:Pixabay

Perhe Vanhemmuus

Henkiinjäämistaistelu.

Synnytin pienen suloisen tytön.

Tapahtuma ei ollut kovin kaunis, eikä herättänyt minussa suuria onnen tunteita. Se oli tapahtumien sarja, minkä lopputuloksena rinnalleni rätkäistiin kovasti karjuva pieni vauva.

Maailman söpöin pieni tyttö.

Meidän rakas.

Siinä me sitten oltiin. Tuore isä itki vuolaasti vierellä, vauva karjui ja minä. No minä vain mietin, että mitä minun pitäisi tuntea?

Synnytys oli tapahtuma mitä kohtaan minulla ei ollut ennakko-odotuksia, mutta silti niitä alitajuisesti oli. Onneksi ainut toiveeni toteutui, vaikka mitä väliä olisi jos ei olisi toteutunutkaan? No kuitenkin: Synnytin alateitse. Tarvitseeko muuta edes kertoa? Ei kai. Mutta se oli minulle tärkeää, jotta sain kokea koko polun äitiytyeen aina lapsettomuuspolilta luomu-vauvan ponnistamiseen synnytyssalissa ja naisten osaston kautta kotiin.

Jotenkin en ollut raskaana ollessa huomioinut, että monesti synnytyksen jälkeen nainen on tosi kipeä ja siksi osastolla. Kuvittelin, että paljon puhuttu synnytyksestä palautuminen tarkoittaa lähinnä ulkoista olemusta – vatsan katoamista ja raskaus kilojen karistamista sekä lantionpohjan lihasten löytymistä… Omalla kohdallani palautuminen tarkoittikin henkistä henkiin jäämistä ja fyysisesti toimintakykyiseksi tulemista. Ja se järkytti.

Minä olin todellinen potilas naisten osastolla sairaalan vaatteineen. Painelin kutsu-nappia ja pyysin kätilöä paikalle milloin minkäkin asian tai vaivan vuoksi. En ole ollut ikinä ennen niin autettava kuin silloin olin! Miehenikin edessä jouduin näyttämään, että nyt ei eukko toimi. Se kokemus veti nöyräksi. Todella nöyräksi.

Pelkäsin etten koskaan enää ole oma itseni. Pelkäsin kuollakseni, että jään niin väsyneeksi ja sairaaksi, etten jaksa edes ihastella omaa vauvaa. Että äksyilen miehelleni lopun ikääni. Että en enää ikinä kävele (lue: juokse) tai istu kunnolla.

Kotiuduimme kuitenkin siinä ajassa missä moni muukin perhe, parin päivän jälkeen (aivan kamalan väsyneinä). Onneksi vauvan täyttäessä viikon tunsin oloni taas omaksi. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa aivan valtavan rakkauden aallon vauvaa kohtaan ja minua itketti, et vauva on jo viikon ikäinen! Tajusin, että vauvan ensimmäinen elinviikko meni minulta käytännössä ihan ohi. Se harmitti ja harmittaa edelleen. Mutta ehkä en ole ainut tämän kokenut äiti? Joku äiti sanoikin, että pääsin vähällä jos vain viikko meni sumussa. Toisilla menee monta viikkoa tai jopa kuukautta.

Nyt koen saaneeni tilanteen haltuun kun yliväsymys ja – rasitus on helpottanut. Meillä on maailman suloisin tyttö, jonka kanssa arki kulkee kivasti. Hän on terve, tyytyväinen ja kaunis. Minä puolestani pystyn liikkumaan, nautin elämästä, rakastan vauvaa valtavasti, enkä koko ajan äksyile puolisolleni (me jopa pussailemme). Elämä on mallillaan. Vielä kun keksisimme sen nimen….

Olisi mielenkiintoista kuulla onko täällä kohtalotovereita? Vertaistukea baby bluesiin olisi kiva saada sekä siihen, miten sumuisia oloja muilla on ollut.

Nyt ihanaa keskikesää <3

-maennika –

Kuva: Pixabay

Perhe Oma elämä Vanhemmuus