#näkymätönsuru
Tiedän miltä tuntuu pelätä lähipiirin vauvauutisia. Esittää, että on toisten puolesta onnellinen. Kerätä itsensä ja hihkua riemusta. Kotiin tultua itkeä räkä poskella peiton alla tai puolison rintaa vasten.
Tiedän miltä tuntuu poistua sosiaalisen median kanavista, koska ultra- ja masukuvat ovat liikaa. Valitukset valvotuista öistä, puhkeavista hampaista, flunssakierteistä. Kaikki ne ovat suolaa haavoihin.
Tiedän miltä tuntuu nähdä kasvavia vauvavatsoja, välteltäviä ruoka-aineita, työnnettäviä lastenvaunuja. Kuulla vastasyntyneen itkua ostoskeskuksessa, nähdä kun pitkän päiväkotipäivän jälkeen lapsi juoksee vanhempansa kaulaan.
Tiedän miltä tuntuu perua omat häät, ettei kukaan häissä tai niiden jälkeen tokaise, että ”Seuraavaksi sitten perheen lisäystä”.
Tiedän miltä tuntuu ostaa varmuuden vuoksi pieni koti, jos lapsille varatut huoneet jäävätkin tyhjiksi. Tiedän miltä tuntuu, kun pienestä kodista huolimatta joku tokaisee ”Seuraavaksi sitten lasten huonetta sisustamaan”.
Tiedän miltä tuntuu kantaa sisällä #näkymätönsuru. Pukea kasvoille teennäinen hymy. Heittää harteille huolettomuus ja laittaa jalkoihin kevyet kengät.Tiedän miltä tuntuu, kun kukaan ei näe sisälle. Kun ei uskalla sanoa ääneen kuinka paljon sisimpään sattuu.
Äitienpäivän lähestyessä mietin enemmän niitä, joiden syli ei ole täyttynyt, kuin niitä joiden toive äitiydestä on toteutunut. Jotenkin tänä vuonna koen, että olen allerginen äitiyden hehkutukselle, vaikka tämä äitienpäivä olisi virallisesti ensimmäinen omani. En voi mitään sille, että mietin, miltä tuntuu kun korona-viruksen vuoksi lapsettomuushoidot on keskeytetty? Kun ehkä viimeinenkin toivo on viety. Kun on esitetty, että nyt ei ehkä kannattaisi lapsitoiveen kanssa hätiköidä? Millä sitten mielensä täyttäisi? Kun muutenkin on synkkää.
Vaikka olen kohta vuoden vanhan tyttären äiti, koen yhä, että sisälläni on tuo #näkymätönsuru. Toki sisälläni on myös aivan valtava ilo ja jokapäiväinen kiitollisuus lapsesta, mutta eivät tahattoman lapsettomuuden jättämät haavat ole vielä täysin parantuneet. Ne ovat vasta varmaan arpeutumassa. Ja hyvä niin. Silloin pysyn aiheen suhteen herkällä mielellä ja korvalla. Silloin pystyn yhä samaistumaan siihen, miltä tuntuu kun syli on tyhjä. Loputtoman tyhjä. Kun yrittää asennoitua siihen, että tässä ollaan sitten kahdestaan hamaan tappiin asti.
Kun on kokenut jotain niin haavoittavaa ja raskasta itse, silloin ei pudota suustaan edes vahingossa varomattomia sanoja ”Jos korona-aikana on tylsää, niin hankkikaa hei lapsi! Ei oo ajan käytön ongelmia.”.
Ystävä rakas. Voimia. Loputtomia voimia.
Toivon täyteisiä hetkiä sinulle, joka koet, että ihmeet tapahtuvat muille. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu <3
-maennika-
P.S. Vieläkö siellä on ketään? Kirjoittelenko jatkossa? Mitä haluaisitte lukea näin lähes vuoden breikin jälkeen? 🙂
#yksiviidestä #näkymätönsuru
Kuva:Pixabay
Synnytin pienen suloisen tytön.