Ladataan...
Nukkuvan rukous

"Minä lopetan näissä juhlissa käynnit. Nämä oli viimeiset synttärit.

Tämä on pelkkää teatteria, missä aikuiset vain tuijottavat lapsia ja niiden leikkiä, seisovat seinän vierustoilla, juovat kahvia väkinäisesti hymyillen.

Kukaan ei kysynyt taaskaan minulta mitä kuuluu. Olen niin ulkopuolinen kun olen paikalla lapsettomana. Minulla ei ole kenen kuulumisista jutella. Minulla on vain minut.

Ajan parisataa kilometriä suuntaansa, päiväseltään, karkkipussi käsilaukussa. Anna pussin sankarille. Otan kuvan uudella puhelimellani siitä kun 9-vuotias puhaltaa kakkunsa kynttilät. Käyn syömässä kakkua ja istumassa sohvan reunalla. Esitän parhaani mukaan, että tämä on ihan ok. Eikä edelleenkään kukaan tunnu tajuavan, että olen tyhjä sisältä. Että meillä on kulissit kunnossa.

Kukaan ei näe sitä, kuinka paljon näin vaivaa raahautuessani paikalle toiselta puolen Suomea. Kukaan ei osoita, että läsnäolollani juhlissa olisi merkitystä. Kukaan ei kysy kuulumisia, vaikka minä osin tahdittomasti viritän keskustelua muiden kanssa. Nämä juhlat oli nyt tässä. Nämä oli viimeiset sisarusteni lasten synttärit, joihin käytin vapaa-aikaani." 

Olin viime kesänä niin lopen kyllästynyt olemaan tahattomasti lapseton, että ajattelin noin aivan tosissani palatessani veljeni lapsen syntymäpäiviltä kotiin. Kerroin ajatukseni ääneen miehelleni ja sanoin, että vastedes teemme viikonloppuisin sitä mitä itse haluamme, emmekä enää ikinä osallistu tilaisuuksiin, missä tunnemme itsemme kertakaikkisen ulkopuolisiksi vain miellyttääksemme muita (koska kenellekään ei tuntunut edes olevan merkitystä, olemmeko paikalla vai emme).

Lasten juhlista oli alkanut tulla minulle paha olo, surullinen mieli ja ahdistus. 

Sinä iltana itkin autossa ajaessamme kotiin. Itkin ja huusin, kirosin enemmän kuin ennen. Siinä meuhkatessani, minä syvällä sisimmässäni tajusin, että tahaton lapsettomuus oli siinä pisteessä, että kolistelin katkeruuden porteilla. Että se musta mörkö oli alkanut eristää meidät jopa minun lapsuuden perheestäni, mikä oli aiemmin ollut niin minulle kaikki kaikessa.

Aiemmin lapsettomuus oli eristänyt meidät 'vasta' lapsellisista, lasta odottavista ja lasta ehkä yrittävistä kavereista. Minusta olisi ollut kaikista turvallisinta olla vain kahden. Ja jollakin tapaa oli turvallista olla sellaisten kanssa, jotka eivät halunneet lapsia. Paitsi sitten kiero mieleni keksi senkin, että heilläkin voisi mieli muuttua tai 'vahinko' sattua. Niinpä pelkäsin heitäkin. Lisäksi minusta oli turvallista sulkeutua pois sosiaalisesta mediasta, ettei vain kaverin kaverin vauva-uutiset vahingottaisi minua. 

Niin. Oikeastaan minusta olisi ollut turvallisinta lakata olemasta kokonaan. Sitähän minä aina kuukautisten alkaessa toivoinkin. Että olisin voinut kuolla. Mieli oli oikeasti tosi musta. Näin vain kaksi vaihtoehtoa: A) kuolla tai B) elää ja katkeroitua. 

Ja minä en kuollut, vaan elin ja yritin olla katkeroitumatta. Välillä oli niitä päiviä kun nautin kavereiden seurasta, perheen seurasta, kaikesta. Se oli mahdollista silloin, jos ei ollut kavereiden vauva-uutisia, eikä pelkoa niistä. Mutta sitten oli myös päiviä ja viikkoja, kun katkeruuden portit kolisivat kolisemistaan. Se sattui. Sattui nähdä itsesessään sitä sellaista synkkyyttä, mitä toisissa inhosi.

Minusta katkeruus on rumaa ja katkerien ihmisten seura myrkkyä. Ja silti minä olin muuttumassa katkeraksi. Mutta ehkä pelastukseni lopulliselta katkeruudelta oli se, että huomasin sen itsessäni ja heräsin. En kerennyt valua liian syvälle, vaikka ote lipsuikin. Ja lisäksi minulla oli tukena puoliso, joka tuki ja joka esti eristäytymästä liikaa. 

 

 

-maennika-

Kuva: Pixabay 

Ladataan...
Nukkuvan rukous

'Rakastan sinua Rauha.

Vaikka en sinua vielä näe, niin tunnen. Tunnen liikkeesi ja aavistan mietteesi. Olet alkanut osoittaa mieltäsi, jos minun vauhtini on liian kova. Ja mielellänihän minä sinua kuuntelen. Olet niin rakas.

Ehkä olet huomannut, että olemassa olosi todellistuminen on saanut myös minut juttelemaan sinulle? Olet kasvanut niin kovasti, että olet silmieni alla koko ajan ja liikkeesi eivät muistuta enää suolen toimintaa. 

Vuosi sitten tammikuussa minulle valkeni, että en voisi sinua ehkä ikinä saada. Se oli kamalan raskas päivä ja toi elämääni paljon harmaan sävyjä. Opettelin nauttimaan elämästä isäsi kanssa kaksin ja yhdessä mentiin vain koko ajan eteen päin. Minä meinasin luovuttaa sinun saamisen suhteen. Isäsi ei. Hän uskoi vakaasti, että tulet elämäämme. Reilu puoli vuotta myöhemmin sinä olitkin valmis ja tartuit matkaan. Vai olikohan se kuitenkin niin, että minun ja isäsi täytyi vielä vähän valmistautua tuloosi? Vai oliko aika kypsä? No joka tapauksessa, siellä sinä nyt kuitenkin olet - kyydissä. Keikautit maailmani totaalisen nurinpäin hyppäämällä kelkkaan. Olet tuonut jo raskauden aikana elämääni valtavasti iloa ja onnea. Kiitollisuuden määr on vaikea kuvailla. Rauha, sinä olet näyttänyt minulle, että mahdoton voi muuttua mahdolliseksi! 

Uskon, että olet isäsi ja minun silmissä maailman kaunein lapsi. Täydellinen ja ihana. Niin paljon odotettu, että sen voimalla meidän joukkue puskee läpi harmaankin kiven. Meidän täytyy vielä kuitenkin malttaa, että näemme. Kasva siis vielä kovasti se noin kolme kiloa ja vinkkaile minulle, mikä tekee olosi yksiössäsi mahdollisimman mukavaksi.

Eilen neuvolassa minulle sanottiin  että odotan kallista lasta. Siis sinua, Rauha. Terveydenhoitajakin tietää, kuinka odotettu olet. Se pysäytti minut miettimään, että haluan todella tehdä olosi hyväksi. Niin nyt kuin huomenna ja sitten kun synnyt. Ja sen vuoksi minä nyt otin päiväunet. Koska ajattelin,  että silloin kun voin itse hyvin myös sinä nautit."

 

-Maennika-

 

Kuva: Pixabay 

Ladataan...
Nukkuvan rukous

Tällä hetkellä raskaudessa on menossa toinen kolmannes. Siitä saakka kun tiesin olevani raskaana, kaikki on mennyt ihan käsittämättömän kivasti. En olisi ikinä voinut uskoa, että kaiken sen raskaaksi tulemisen vaikeuden jälkeen itse raskaus voi olla näin helppo ja ihana. 

Kun alkuraskauden väsymys ja lievä huonovointisuus alkoivat helpottaa riviviikolla 10, alkoi sijalle hiipiä uutta puhtia, jaksamista, hyvää fiilistä ja katsetta kohti tulevaa. Samoihin aikoihin myös repimiskivut alkoivat olla ohi. 

Toisinaan raskaus ei tunnu tunnetasolla miltään, eikä tunnu fyysisesti missään. Niin hyvä olo minulla on. Toisinaan taas minut valtaa sellainen todellisuuden taju, että olen haljeta onnesta! Useita kertoja päivässä raskaus todellistuu minulle myös pikkukaverin jumpsutuksena kohdussa... Tai jos kumarrun laittamaan sukkia jalkaan muistankin, että joku taitaa puristua vatsamakkarani väliin. 

Vauvamme on kasvanut siis niin paljon, että syksyn sähköiskun kaltaiset tuntemukset ovat muuttuneet muljahteluiksi, vatsakuvun koputuksiksi ja suureksi kuplinnan kaltaiseksi tunteeksi. Ja voitteko uskoa: nyt liikkeet ovat niin voimakkaita, että myös mieheni tuntee ne! 

Minulla ei ole 'raskaana oleva olo'. Pystyn liikkumaan, käymään töissä, elämään normaalia elämää ja olen tästä kaikesta niin kiitollinen! Tässä kohti jotkut aina sanovat, että 'odotappa vaan kun et enää jaksa ja turvottaa'. Mutta en mä odota, kun mä elän tätä hetkeä ja katson päivän kerrallaan :-) 

Minulla meni monta kuukautta sulatellessa, että olen oikeasti raskaana. Tämän vuoksi en vielä viime vuoden puolella ollut kovin innokas juttelemaan raskaudesta, tulevasta vauvasta tai tehtävistä hankinnoista. Nyt kun vauvan liikkeet ovat alkaneet tuntua kunnolla ja vatsani on pullistunut niin, että en näytä vain hyvin syönneelle, olen alkanut oikeasti ymmärtää, että kohta meitä on täällä kolme. Toisinaan uskallan käydä lastenvaate-osastolla ostoksilla ja onpa rattaitakin jo kertaalleen koeajettu liikkeessä. 

Hmm. Vastaukseni otsikon kysymykseen "Miltä raskaus tuntuu?" on, että "Juuri nyt se tuntuu ihanalta, odotetulta, lahjalta". Toivoisinkin koko sydämestäni, että kaikki raskautta toivovat, saisivat tämän uskomattoman ihmeen kokea. 

 

Iloista mieltä päivääsi <3

 

-maennika-

Kuva: Pixabay 

Pages