Henkiinjäämistaistelu.

Synnytin pienen suloisen tytön.

Tapahtuma ei ollut kovin kaunis, eikä herättänyt minussa suuria onnen tunteita. Se oli tapahtumien sarja, minkä lopputuloksena rinnalleni rätkäistiin kovasti karjuva pieni vauva.

Maailman söpöin pieni tyttö.

Meidän rakas.

Siinä me sitten oltiin. Tuore isä itki vuolaasti vierellä, vauva karjui ja minä. No minä vain mietin, että mitä minun pitäisi tuntea?

Synnytys oli tapahtuma mitä kohtaan minulla ei ollut ennakko-odotuksia, mutta silti niitä alitajuisesti oli. Onneksi ainut toiveeni toteutui, vaikka mitä väliä olisi jos ei olisi toteutunutkaan? No kuitenkin: Synnytin alateitse. Tarvitseeko muuta edes kertoa? Ei kai. Mutta se oli minulle tärkeää, jotta sain kokea koko polun äitiytyeen aina lapsettomuuspolilta luomu-vauvan ponnistamiseen synnytyssalissa ja naisten osaston kautta kotiin.

Jotenkin en ollut raskaana ollessa huomioinut, että monesti synnytyksen jälkeen nainen on tosi kipeä ja siksi osastolla. Kuvittelin, että paljon puhuttu synnytyksestä palautuminen tarkoittaa lähinnä ulkoista olemusta – vatsan katoamista ja raskaus kilojen karistamista sekä lantionpohjan lihasten löytymistä… Omalla kohdallani palautuminen tarkoittikin henkistä henkiin jäämistä ja fyysisesti toimintakykyiseksi tulemista. Ja se järkytti.

Minä olin todellinen potilas naisten osastolla sairaalan vaatteineen. Painelin kutsu-nappia ja pyysin kätilöä paikalle milloin minkäkin asian tai vaivan vuoksi. En ole ollut ikinä ennen niin autettava kuin silloin olin! Miehenikin edessä jouduin näyttämään, että nyt ei eukko toimi. Se kokemus veti nöyräksi. Todella nöyräksi.

Pelkäsin etten koskaan enää ole oma itseni. Pelkäsin kuollakseni, että jään niin väsyneeksi ja sairaaksi, etten jaksa edes ihastella omaa vauvaa. Että äksyilen miehelleni lopun ikääni. Että en enää ikinä kävele (lue: juokse) tai istu kunnolla.

Kotiuduimme kuitenkin siinä ajassa missä moni muukin perhe, parin päivän jälkeen (aivan kamalan väsyneinä). Onneksi vauvan täyttäessä viikon tunsin oloni taas omaksi. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa aivan valtavan rakkauden aallon vauvaa kohtaan ja minua itketti, et vauva on jo viikon ikäinen! Tajusin, että vauvan ensimmäinen elinviikko meni minulta käytännössä ihan ohi. Se harmitti ja harmittaa edelleen. Mutta ehkä en ole ainut tämän kokenut äiti? Joku äiti sanoikin, että pääsin vähällä jos vain viikko meni sumussa. Toisilla menee monta viikkoa tai jopa kuukautta.

Nyt koen saaneeni tilanteen haltuun kun yliväsymys ja – rasitus on helpottanut. Meillä on maailman suloisin tyttö, jonka kanssa arki kulkee kivasti. Hän on terve, tyytyväinen ja kaunis. Minä puolestani pystyn liikkumaan, nautin elämästä, rakastan vauvaa valtavasti, enkä koko ajan äksyile puolisolleni (me jopa pussailemme). Elämä on mallillaan. Vielä kun keksisimme sen nimen….

Olisi mielenkiintoista kuulla onko täällä kohtalotovereita? Vertaistukea baby bluesiin olisi kiva saada sekä siihen, miten sumuisia oloja muilla on ollut.

Nyt ihanaa keskikesää <3

-maennika –

Kuva: Pixabay

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *