Entäs jos en ole koskaan äiti?

Kun helmikuussa kävelin Helsingissä, sai jopa erään kaupan näyteikkuunaan asetellut lasten hammasharjat minut itkemään. Sen jälkeen meni useampi kuukausi jolloin pyrin tietoisesti ottamaan koko lapsettomuuden kevyesti. Nyt ahdistus minussa nostaa jälleen päätään. Hermoja kiristää, tiuskin puolisolle ja koen olevani yhtä lailla huomion kipeä kuin pieni lapsi. Olisi ihana kun saisi vain olla toisen sylissä ja minun hiuksia silitettäisiin. Olisi ihana kun mieheni ymmärtäisi kuinka paljon rintaani puristaa. Ei tätä tuskaa voi lakaista maton alle.

Lehdet pullistelevat mainoksia ’Muistetaan äitejä’ ja niiden etu- ja takasivuilla lukee kuinka saat nyt kolme ruukkuruusua kympillä. Äitienpäivä on monelle lapsettomalle vuoden surullisin päivä, kirjoittavat monet kolumneissaan. Satu Taiveaho kertoo tuoreimmassa Kotivinkki lehdessä omista lapsettomuuden kokemuksista ja Hesarissa puolestaan Janna Ranta kirjoittaa kuinka kerran lapseton on aina lapseton.

En olisi ikinä uskonut, että äitienpäivä voi olla raskas asia myös minulle. Olen monen monta vuotta toivonut, että äitienpäivänä vatsassani olisi elämää. Salaa olen haaveillut, että äitienpäivänä voisimme paljastaa omalle äidille odottavamme perheen lisäystä. Joskus olen myös miettinyt, kuinka ihanaa olisi herätä tuona toukokuisena aamuna siihen, että myös minua onnitellaan äitiydestä. Mitähän saisin ensimmäisenä äitienpäivänä lahjaksi?

Usean vuoden ajan olen peitellyt tunteitani. Olen esittänyt, että minulle on aivan fine vain onnitella omaa äitiä ja tehdä äitienpäiväkakkuja muille. Monesti kuitenkin juuri toukokuussa olen vetänyt sellaiset nollauskännit, että seuraava päivä on mennyt pönttöä halaillessa. Tuolloin olen ajatellut, että ehkä ensi vuonna olen raskaana ja kaikki onkin hyvin? Ehkä ensi vuonna minun ei tarvitse tukahduttaa tunteitani ’pelti kiinni’?

Vuosi sitten toukokuussa asioimme ensimmäisen kerran lapsettomuuspoliklinikalla. Hermostuneena keskustelimme lapsitoiveesta ja sairaanhoitaja sai minut uskomaan, että auki olo tutkimuksessa hyvin kulkeneet kuplat edesauttavat nopeaa raskautumistani. Silloin toivo eli ja perheellistyminen  tuntui olevan lähempänä kun koskaan. Tänä vuonna, tässä kuussa, olemme kuin tulisilla hiilillä. Ensi viikolla menemme samaiselle vastaanotolle suunnittelemaan raskaampien hoitojen aloitusta. Lähestyvä ajanvaraus hirvittää.

Samaan aikaan kun tunnen pohjatonta surua, mitä yritän parhaani mukaan lakaista maton alle, tunnen myös syvää epäonnistumista naisena. Minusta ei ole luonnollisin keinoin äidiksi. Mieheni sperma on huippuluokkaa ja vika on yksin minun kehossani. Se tieto painaa minua tänä äitienpäivänä enemmän kuin mikään muu. Entä jos minusta ei koskaan tule äitiä? Entä jos en koskaan saa tuntea pieniä potkuja vatsassani? Entä jos en koskaan saa pieneen nyrkkiin puristuneita leskenlehtiä? Tai edes kahta viivaa tikkuun?

Rakkaat kohtalotoverit. Muistetaan hengittää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Ensi viikolla se äitienpäivä on jo ohi. 

 

-maennika-

 

Kuva: Pixabay