Varattujen tulitikkuleikit.

Nytpä kirjoitan aiheesta, mistä harvoin tulee ääneen puhuttua. Nimittäin flirttailusta. Varattuna. Muille kuin omalle kumppanille. 

Mitä se herättää sinussa? Onko se ok? Vai paheksutko?

Ei kai sitä käy kieltäminen. On varmaan meistä jokaisesta aika kutkuttavan ihana tunne saada kehuja esimerkiksi ulkonäöstä muiltakin kuin omalta kumppanilta. Vaihtaa hymy tai katse, koskettaa käsivartta. Pikku flirtistä voi tulla kiva fiilis. Ja vähän suoremmasta flirtistä voi tulla tunne, että en olekaan yhtään hullumpi muija. Ja ehkä jollekin voi herätä lohdullinen ajatus, että jos jotakin sattuisi, niin vielä sitä kelpaisi muillekin kuin omalle kumppanille! Puhuimme tästä kerran naisten kesken. Moni sanoi, ettei myöntäisi koskaan omalle puolisolleen kuinka kivaa on kun välillä vieras mies lähestyy. Joten mikäs siinä, jos se sitten siihen jää ja pysyy pelisääntöjen puitteissa. 

Jouduin tässä taannoin tilanteeseen. Eteeni ilmestyi leveä, valkoinen hammasrivi. Ryhdikäs, atleettinen, olemus. Uskomattoman hymyilevät kasvot. Ja siinä minä sitten olin. Farkuissani. Omana itsenäni. Sormusta heilutellen vasemmassa nimettömässä. Sanoin, että olen varattu. Ja se pitkä, komea, mukava, mies näytti myös omaa nimetöntään. Valkokultaa. Molemmilla. Luottamuksen merkiksi vaihdettuja. Ja yhtäkkiä tajusin, että en ollut tuntenut vuosiin sellaista vetoa. Ja siinä minä vain sitten olin ja toivoin sydänjuuriani myöten etten olisi sillä hetkellä varattu. Että voisin heittäytyä. Katsoa mitä tapahtuu ja mihin se vie. Eikä yhtään helpottanut, että sieltä uskomattoman hymyn takaa tuli sanat ’olisimme kyllä hyvä match’. Niin olisimme. Ehkä toisessa elämässä. Ja koska en voisi unohtaa, oli parempi kadota. Olla katsomatta taakseen. Ja silti osa minusta toivoi, että se toinen katsoisi selkääni. Lähtisi perääni.  Se ei tainnut olla vain flirttiä, vaan joku siinä kosketti sieluani. Enhän muuten tätä kertoisi. Miettisi. Sitä valkoista hammasriviä. Sitä, että olen kyllä ihme bitch. Sitä etten koskaan pettäisi kumppaniani. Koska sen jälkeen vihaisin itseäni. Enkä voisi katsoa silmiin enää ikinä ketään. Koska pelkän tuntemani tunteenkin vuoksi se on jo vaikeaa ja tekee minut vaisuksi. Mutta kai sitä saa parisuhteessa ollessaankin yllättyä, kuinka maailma voisi tarjota muutakin? Avoimia sylejä, kaipaavia katseita. Ehkä en enää uskokaan ainoaan oikeaan. Ja me molemmat tiesimme, että se olisi ollut väärin. Rikkoisimme kaksi kotia. Joten minä tosiaan lähdin. Lähdin ennen kuin olisin katunut liikaa. Ennen kuin kuulin liikaa. Ennen kuin oli liian myöhäistä. Kai näitä käy kaikille?

Ehkä aika tekee tehtävänsä ja lopulta unohdan. Sen hymyn. Ne nauravat silmät. Sen, että olen kyllä ihme bitch. 

Kuva: Pixabay

–maennika–