”Menkathan alkavat vasta viikon päästä, miksiköhän silti vatsaa juilii? Entäs jos ne alkavatkin jo nyt, ja minulla ei ole särkylääkettä! Ei hitto, pakko laskea mihin ne osuu.”

Olin kuulostellut vihlaisuja vatsalla koko viikon, mutta ohittanut ne sillä, että raskautta toivoessa kehoaan kuuntelee herkemmin. Olihan kehoni ennenkin viestittänyt ties mitä ja lopulta se vuoto alkoi aina.

Se mikä oli nyt eritavoin kuin ennen oli, että makasin sohvalla tv:tä katsoen koko illan. Siis koko illan.  Yksin. En minä sellaista yleensä tee. Siinä sohvalla menkkajuilintaa tuntien aloin kuitenkin laskea puhelimen kalenterista kierron pituutta. Ja yks kaks tajusin etten muistanut varmaksi milloin menkat alkoivat. Oliko se 13. vai 20. päivä? Koska en saanut tätä mieleeni minun oli jaksettava nousta ylös ja tarkastettava asia almanakasta. Vaikka kuinka laskin, osui juuri menneillään olevalle perjantaille aina kiertopäivä 27 ja mietin vain, että mitä lasken väärin – ensi viikollahan vuodon vasta pitäisi tulla! Otettuani laskutoimituksen riittävän monta kertaa hyväksyin sen, että nyt tosiaan oli kp27 ja menkkojen olisi pitänyt alkaa eilen.

Minun kiertoni. Minun kehoni. Kyllä minä sen tähän ikään ja näiden lapsettomuushoitojen myötä olen oppinut tuntemaan. Noin viisi päivää ennen kuukautisia alkaa tuhru, tiputtelu ja ekat vihlaisut. Nyt niitä mokomia ei sitten ole ollut. Enkä osannut edes kaivata,  koska oletin vuotavani vasta ensi viikolla.

Kynä vielä kädessä kalenteria tuijottaessa mieleeni tuli, että ”entä jos? ”. Seuraava ajatus oli, että en kyllä ole tiputellut yhtään kuten tavallisesti ennen menkkoja. Kolmas ajatus oli näistä tullut johtopäätös ”onkohan meillä raskaustestejä?”.

Löysin kuin löysinkin lääkekaappiin haudatun apteekkarin raskaustestin. Siellä se oli piilossa, ja sieltä sen otin valmiiksi. En asiaa sen enempää pohtinut, vaan menin nukkumaan.

Aamulla heräsin yksin kotona ja tein testin rutiininomaisesti. Vessassa minulla oli puhelin ajanottoa varten. Pissattuani testiin laskin sen lattialle odottamaan. Näyttö meni punaiseksi ja siihen tuli testi-viiva. Jatkoin asiani toimitustani aivan unen pöpperössä. Kun puhelimen ajanotto näytti 30 sekuntia, nostin testin lattialta ja mietin näenkö oikein?

”Voiko tässä olla haamu-viiva?”

Eikä se mikään haamu ollut.  Vaan viiva. Siinä se oli ja minä napsin siitä kuvia. Mietin vain, että pitäisikö miehelle lähettää. Vai pitäisikö soittaa? Sitten mietin, että ehkä mies menisi niin sekaisin, että parempi pitää tieto ensin itsellään ja kertoa tämä vasta illalla kun nähdään.

Pysyin yllättävän rauhallisena koko päivän. Suorastaan viilipyttynä. Mietin vain voiko se olla totta, että nyt siihen tuli viiva. Eikä tässä kuussa minuun edes buustattu lääkkeitä tai tehty alkion siirtoa. Että me tehtiin se viiva siihen testiin aivan kaksin. Ilman lääkäriä. Aivan luomuna. Kotona. Peiton alla. 

–maennika–

Kuva: Pixabay

Teksti kirjoitettu pari päivää positiivisen testin jälkeen.