Kun kantaa sisällään sellaista mörköä, mikä syö voimia ja pimentää mieltä, sitä on välillä vain oman kuvansa varjo. Jokaisten kuukautisten alkaessa sitä on kuin hakattuna maassa, peiton alla itkien ja tuomion päivää odotellen. Sitten taas suunnilleen viikon jälkeen, siitä pettymyksestä selvittyään jostakin tulee voimat ja elämän halu takaisin. Energiaboostaus ja vimma suunnata katse eteen päin. Fiilistä ja voimia tavata ihmisiä, olla sosiaalinen, harrastaa, suunnitella tulevaa. Terapeutti kuvasi kerran hyvin tätä meininkiä. Kuukaudesta ja vuodesta toiseen sitä vaan keinuu välillä taivaan ja maan, kuten Eino Leino kirjoittaa. Tai kuten Cheek räppää niin siltä mustakin tuntuu, että välii taivaan ja helvetin heiluu.
Koen lapsettomuuden hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi, josta olemme puhuneet puolisoni kanssa ammattilaisten lisäksi vain kouralliselle ihmisiä. Kuitenkin joillekin harvoille ja valituille olemme asiasta kertoneet, kun olemme kuvitelleet asian tuovan meitä kohtaan ymmärrystä. Että ymmärtäisivät miksemme aina jaksa olla seurallisia tai miksi olemme niin väsyneitä viikosta ja vuodesta toiseen. Miksi joskus silmäni ovat punaiset ja turvonneet.
Kaikki eivät kuitenkaan toiveista huolimatta ymmärrä meitä tai minua. Tai ehkä he eivät pysty ymmärtämään vaikka kenties haluaisivat. Vaikeutta tämän tuntuu tuottavan ainakin heille, jotka hehkuvat oman raskautensa onnea. Ja juuri sellaisille ihmisille sitä kuvittelee olevan hyötyä siitä tiedosta, että itse on ollut itsemurhan partaalla kun ei raskaudu vuosien yrityksen jälkeen. Että nyt ei ehkä kannata hekumoida mulle miten raskauspahoinvointi on kamalaa, kun se on juts sitä mitä mä haluan yli kaiken. Tai, ettei mulle kannata lähettää niitä masukuvia, kun mä murenen niistä moneksi päiväksi.
Vaikka mä tiedän, että toisen onni ei ole multa pois, niin silti se on yhtä kidutusta. Se herättää katkeruuden tunteen. Se saa muistamaan sen, mitä mä en ehkä koskaan saa ja mitä mä kaikkein eniten tässä maailmassa haluan. Ja sitten mä valvon öitä. Saan hengenahdistusta ja mies avaa ikkunaa keskellä yötä, tuo lasin vettä, huolehtii, että saan henkeä. Kun kärsii tahattomasta lapsettomuudesta, toisen onni voi saada hulluuden partaalle.
Ja sitten kun sitä ymmärrystä lapsettoman tuskaa kohtaan ei heru, niin se ystävyys väljähtää. On helpompaa antaa koko homman vain olla kun tajuaa, ettei tosiaan olla samalla sivulla. Ettei onnesta käsin kestä katsoa toisen pahaa oloa. Ettei pahasta olosta käsin kestä katsoa toisen onnea.
Haukkuipa kerran yksin ystävä minut pystyyn siitä, kun en ollut kertonut lapsettomuudesta hänen raskausuutistaan aiemmin. Eikä se auttanut tilannetta, että kerroin hänen olevan ystävistäni ainut, joka nyt tietää. Että kannan tätä taakka omasta päätöksestäni yksin. Että olisi ollut liian raskasta avautua aiemmin, että oli helpompaa yrittää elää normaalia elämää. Että luulin, että hän arvostaisi luottamustani nyt. Että hän olisi kiitollinen siitä, että nyt kerron mitä minulle kuuluu.
No. Onneksi on myös niitä, jotka kestävät tämän kaiken. Ystäviä jotka hyväksyvät vajavaisuuteni. Sen, että elän ja toimin kuten koen parhaaksi kulloisellakin hetkellä. Eivät pelkää erilaisuuttani, kotiin vetäytymistä, pettymystä, katkeruutta ja muita herääviä negatiivisia tunteita. Usein nämä ymmärtäjät ovat niitä, jotka ovat itsekin kokeneet elämässä pahoja, odottamattomia vastaiskuja. Meidän tilanteessa nämä ymmärtäjät, rinnalla eläjät, pelkäämättömät, ihmiset ovat olleet niitä, jotka ovat tunteneet meidät aina. Joista alunperinkin tiesimme, että he eivät meitä jätä. Vanhemmat. Kiitos kuuluu teille.
-maennika-
Kuva: Pixabay
