Entäs jos en ole koskaan äiti?

drink-3295560_1920.jpg

Kun helmikuussa kävelin Helsingissä, sai jopa erään kaupan näyteikkuunaan asetellut lasten hammasharjat minut itkemään. Sen jälkeen meni useampi kuukausi jolloin pyrin tietoisesti ottamaan koko lapsettomuuden kevyesti. Nyt ahdistus minussa nostaa jälleen päätään. Hermoja kiristää, tiuskin puolisolle ja koen olevani yhtä lailla huomion kipeä kuin pieni lapsi. Olisi ihana kun saisi vain olla toisen sylissä ja minun hiuksia silitettäisiin. Olisi ihana kun mieheni ymmärtäisi kuinka paljon rintaani puristaa. Ei tätä tuskaa voi lakaista maton alle.

Lehdet pullistelevat mainoksia ’Muistetaan äitejä’ ja niiden etu- ja takasivuilla lukee kuinka saat nyt kolme ruukkuruusua kympillä. Äitienpäivä on monelle lapsettomalle vuoden surullisin päivä, kirjoittavat monet kolumneissaan. Satu Taiveaho kertoo tuoreimmassa Kotivinkki lehdessä omista lapsettomuuden kokemuksista ja Hesarissa puolestaan Janna Ranta kirjoittaa kuinka kerran lapseton on aina lapseton.

En olisi ikinä uskonut, että äitienpäivä voi olla raskas asia myös minulle. Olen monen monta vuotta toivonut, että äitienpäivänä vatsassani olisi elämää. Salaa olen haaveillut, että äitienpäivänä voisimme paljastaa omalle äidille odottavamme perheen lisäystä. Joskus olen myös miettinyt, kuinka ihanaa olisi herätä tuona toukokuisena aamuna siihen, että myös minua onnitellaan äitiydestä. Mitähän saisin ensimmäisenä äitienpäivänä lahjaksi?

Usean vuoden ajan olen peitellyt tunteitani. Olen esittänyt, että minulle on aivan fine vain onnitella omaa äitiä ja tehdä äitienpäiväkakkuja muille. Monesti kuitenkin juuri toukokuussa olen vetänyt sellaiset nollauskännit, että seuraava päivä on mennyt pönttöä halaillessa. Tuolloin olen ajatellut, että ehkä ensi vuonna olen raskaana ja kaikki onkin hyvin? Ehkä ensi vuonna minun ei tarvitse tukahduttaa tunteitani ’pelti kiinni’?

Vuosi sitten toukokuussa asioimme ensimmäisen kerran lapsettomuuspoliklinikalla. Hermostuneena keskustelimme lapsitoiveesta ja sairaanhoitaja sai minut uskomaan, että auki olo tutkimuksessa hyvin kulkeneet kuplat edesauttavat nopeaa raskautumistani. Silloin toivo eli ja perheellistyminen  tuntui olevan lähempänä kun koskaan. Tänä vuonna, tässä kuussa, olemme kuin tulisilla hiilillä. Ensi viikolla menemme samaiselle vastaanotolle suunnittelemaan raskaampien hoitojen aloitusta. Lähestyvä ajanvaraus hirvittää.

Samaan aikaan kun tunnen pohjatonta surua, mitä yritän parhaani mukaan lakaista maton alle, tunnen myös syvää epäonnistumista naisena. Minusta ei ole luonnollisin keinoin äidiksi. Mieheni sperma on huippuluokkaa ja vika on yksin minun kehossani. Se tieto painaa minua tänä äitienpäivänä enemmän kuin mikään muu. Entä jos minusta ei koskaan tule äitiä? Entä jos en koskaan saa tuntea pieniä potkuja vatsassani? Entä jos en koskaan saa pieneen nyrkkiin puristuneita leskenlehtiä? Tai edes kahta viivaa tikkuun?

Rakkaat kohtalotoverit. Muistetaan hengittää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Ensi viikolla se äitienpäivä on jo ohi. 

 

-maennika-

 

Kuva: Pixabay

 

 

 

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Syvällistä

Kun lapsia ei saada, niitä tehdään.

holding-hands-918990_1920.jpg

Olen koko ikäni toitottanut, että lapsia ei tehdä – niitä saadaan. Lapset ovat lahja. Ja niin kai se on, sillä lapsen saaminen on suoranainen ihme. Uskomaton tapahtumien sarja, johon sisältyy lukuisa määrä muuttujia. Parhaimmillaan tapahtumat etenevät niin hienosti, että toivottu raskaus alkaa ja etenee päättyen odotetun lapsen syntymään.

Omat kokemukset hedelmättömyydestä ja selittämättömästä lapsettomuudesta ovat kuitenkin saanut minut hieman toisiin ajatuksiin. Sillä jos lapsia ei saada, niitä totta vie tehdään! Nimittäin klinikoilla laboratorion puolella. Niitä tekevät inhimilliset ihmiset työkseen ja näille ihmisille maksetaan siitä palkkaa, että he tekevät lapsia. Sairaaloissa ja klinikoilla meidän lapsettomuudesta kärsivien vuoksi työskentelee lukuisa joukko sairaanhoitajia, gynekologeja, lääkäreitä, laboratorion työntekijöitä. Heidän työpäivänsä kuluvat siellä, missä minä käyn liian usein ihmettelemässä hiljaisia käytäviä, odotushuoneessa kuiskattuja asioita, käsidesin hajua, kolkkoa tunnelmaa. Kiusallista hiljaisuutta, myöhässä olevia aikoja, kylmäkiskoisuutta, tarvikevarastolta saatuja neuloja.

Minun mielessäni lasten teko ei ole enää maalaisromanttinen, luonnollinen tai hauras ja kaunis tapahtuma, mikä käy pimeässä peiton alla kuin ennen vanhaan elokuvissa. Se on tarkoin laskelmoitua matematiikkaa, lääketiedettä, fysiikkaa ja kemiaa. Kumihanskoja, riisuttuja housuja, pornon katsomista ja purkkiin jynkytettyä spermaa. Gynekologisia tutkimuksia. Suoraa puhetta, suoria kysymyksiä, kiusallisia hetkiä, karvaita kyyneliä. Sairaslomapäiviä, valkoisia valheita, lohtuun ostettuja kukkia. Hormoni-valmisteita, vaginaan työnnettyjä suppoja, itse pistettyjä pistoksia. Huutoa, itkua, suutuspäissä paiskottuja ovia. 

Ja sitten, kun astun tutkimushuoneeseen, lääkäri kysyy mitä kierron päivää eletään, en osaa vastata. Perkele. Ja voitkin saman tien riisua. Ja minä riisun farkut verhon takana ja mietin, miksi edes menen verhon taakse? Nousen tutkimuspöydälle varmaan sadannen kerran alakerta paljaana. Koen olevani kuin kone, painan polttavat kyyneleet pois, enkä välitä vaikka lääkäri puhuu minun sijaan monitorille.

Ammattilaisille olen yksi asiakas muiden asiakkaiden joukossa. Minä ja alapääni. Minä ja minun gynekologiset tutkimukseni. Minä ja minun lääkitykseni. Olen liukuhihnalla pyörivä palikka, samanlainen kuin kaikki muutkin asiakkaat samalla hihnalla. Ammattilaiset näkevät meidät kaikki, tietävät paljon meitä lapsettomia on. He näkevät meidän lukuisat kyyneleet, pettymyksen, pelon, jännityksen, epätoivon ja kyynistyvän toivon. Mutta minä näen vain meidät ja meidän toiveen Rauhasta. Meidän tuskan, pakokauhun ja tyhjän sylin. Meidän sekavat fiilikset, hampaat irvessä sanotut kirosanat, alimpaan helvettiin noidutun huonon tuurin. Minun endometrioosin, minun hormoonien mukaan vaihtelevan mielialani. Mieheni hädän, huolen ja vihan.

Minua pyydetään kylmästi riisumaan housuni, koska se on osa heidän työtänsä. Niin he pyytävät muitakin. Silti se oksettaa minua. Että pitikin tästä luonnollisesta, pimeässä, peiton alla -tapahtumasta tulla koko meidän elämää hallitseva helvetti. 

– maennika –

Kuva: Pixabay

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus