Teini-iässä elämääni hallitsi syödyn ravinnon kompensointi liikunnalla. Koin niin suurta epävarmuutta elämässäni, että keinoni selviytyä siitä ja kokea hyväksytyksi tulemista oli tehdä mitä osasin. Syödä terveellisesti ja liikkua pakonomaisesti. Nautin kun laihtumiseni huomattiin, vaikka enhän sitä silloin myöntänyt. Halusin vain laihduttaa lisää. Halusin mahtua yhä pienempiin vaatteisiin. Oli ihana tunne istua autossa ja huomata, ettei housun kauluksen päälle jäänyt vatsamakkaraa.

Liikunta ei ollut nautinto, se oli pakkotoimintaa. Oli pakko käydä aamulenkillä, polkea kesätöihin pyörällä ja käydä illalla juoksemassa. Ruoka ei ollut nautinto, se oli ravintoa. Kuvioihin astuivat ensin vältellyt vaaleat leivät, sitten levitteettömät ruisleivät ja lopulta leipää ei saanut syödä ollenkkaan. Herkkupäivä vaihtui herkun jälkeen juoksetuksi lenkiksi ja lopulta kurkkuun työnnetyiksi sormiksi. 

Kesän jälkeen luokkakaveri sanoi, että älä laihduta enää, kohta sinua ei näe. Se tuntui hyvälle. Sitten kuukautiset jäivät pois. Minä hain apua terveydenhoitajalta. Lenkkeilin, söin, oksensin. Voin psyykkisesti todella pahoin, olin todella yksin. Pääsin lyhyt terapiaan. Lenkkeilin, söin, oksensin. Tuntui, että pääni halkeaa. Pääsin psykoterapiaan. Lenkkeilin, söin, oksensin. Tuntui, että olisin voinut tappaa itseni. Söin, oksensin ja itkin. Sain lääkityksen terapian tueksi. Kävin psykoterapiassa ja hiljalleen oksentelu väheni. Elämä alkoi asettua uomiinsa. Löysin miehen, jota en koskaan ollut uskovani voivani löytää. Lopetin lääkityksen. 

Kävin Kela-tuetussa psykoterapiassa sen kolme vuotta. Psykoterapiassa ei käsitelty syömistä, ahmimista, oksentamista, liikuntaa tai pakkomielteitäni. Siellä käytiin läpi lapsuuttani ja nuoruuttani. Kokemuksiani yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteita. Yhdessä terapeutin kanssa tein oivalluksia omasta itsestäni ja rakensin tervettä minä -kuvaa. Epävarmasta tytöstä kasvoi hieman vahvempi tyttö. Jopa niin vahva, että löydettyäni miehen huomasin olevani itsepäinen jäärä. Uskon, että ilman psykoterapiaa en olisi tutustunut itseeni ja ilman itseni tuntemista en olisi voinut löytää miestäni. Mieheni oli suurena tukena toipumisprosessissani. Alkuaikoinamme saatoin vielä silloin tällöin ahmia ja oksentaa häneltä salaa, mutta pikkuhiljaa yhä suurempia muutoksia tapahtui elämässäni. Opin nauttimaan liikunnasta siksi, että se on  mukavaa ja olen siinä aika hyvä, ilman että se on pakollista laihdutuksen vuoksi. Opin nauttimaan ruoasta, erilaisista mauista, elämyksestä kaikin aistein. Herkuttelukin tapahtui hiljalleen niin, ettei siitä tullut aina huono omatunto. Olen varma, että mieheni terve suhtautuminen liikuntaan ja ravintoon on tukenut paranemistani. Lisäksi se, että koin olevani rakastettu ja arvostettu mieheni toimesta vahvisti minua yhä enenevissä määrin. Toivoisin kaikkien voivan kokea saman.

Nyt kun viimeisestä ahmimis- ja oksentamistilanteesta on reilusti yli viisi vuotta aikaa, koen syömishäiriön olevan täysin mennyttä elämää. En ole miettinyt koko aihetta vuosiin. Asia pompsahti kuitenkin pinnalle, kun eräs sukulainen oli esittänyt miehelleni huolensa painostani. Hän oli ollut huomaavinaan, että olen laihtunut ja oli kysynyt mieheltäni ”syökö se?”. Tähän mieheni oli tokaissut totuuden mukaisesti painoni nousseen pari kiloa ja ”kyllä se syö ihan miehen annoksia”. 

Nyt haluaisin sanoa nuorille, jotka painivat sen kanssa miten päästä mukaan porukkaan, että ehkä se porukka mihin pyrit ei ole sinun. Hakeudu sellaisen tekemisen pariin, mistä nautit ja löydä sieltä arvoisesi ihmiset. Älä yritä muuttaa ulkonäköäsi, jotta tulisit hyväksytyksi sillä sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Jos sinua ei oteta porukkaan sinuna, se on porukan tyhmyyttä. Toinen asia minkä haluaisin sanoa oman identiteetin kanssa jumppaavalle on: Kerro mietteesi luotettavalle aikuiselle. Esimerkiksi omalle vanhemmalle, terveydenhoitajalle tai opettajalle. Ammattiaikuisilla on vaitiolovelvollisuus ja asiat, mitä kerrot jäävät varmasti neljän seinän sisälle.  

Puhuminen ja avoimuus helpottaa <3

– maennika – 

Kuva: Pixabay