Vuoden vaihtuessa, skumpan kupliessa lasissani, koin kääntäväni elämässäni uuden sivun, kuten viime postauksessa kirjoitin. Silloin päätin panostaa hyvinvointiini ja tehdä asioita, jotka edistävät hyvää oloa. Taputtelin pitkän sairastelukierteeni pakettiin, heitin hyvästit lukuisille antibioottikuureille ja haistatin pitkät veemäiselle vuodelle 2017. 

Vuoden alussa palasin täyteen työaikaan. Yritin suhtautua työhön kevyesti ajatuksella ”työ on työtä”. Minulta kuitenkin vaadittiin järkytyksekseni 180 % panos vaikka toipumiseni oli vielä kesken. Oli kuin kylmää vettä niskaan, kun hoidin esimiehen tehtäviä sairaslomalta juuri palanneena, ilman ennakkovaroitusta ja ilman minkäänlaista perehdytystä. Tilanteesta selvittyäni pyrin suhtautumaan asiaan huumorilla ja oravanpyörä vei menessään. Uhmakkaasti puhkuin itselleni, että menen vaikka läpi harmaan kiven ja minähän jaksan! Oli ihana olla pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla (lue: työelämässä) ja elää kuten yhteiskunta vaatii. Oli vapauttava tunne tehdä työtä, koska työtä tekemään minä olen kasvanut. Minähän tienaan leipäni itse ja minähän pärjään, perkele.

Ristiriitaista oli kuitenkin se, että työ vaati minulta enemmän kuin minulla oli annettavaa. Valvoin öitä ja mietin töitä 24/7. Aamuisin töihin lähtö venyi, koska vatsani oli löysä ja juoksin wc:ssä sen kolme kertaa. Tuntui kuin pyttyyn olisi jäänyt kaikki sisukseni. Työpaikan lähestyessä koin, että  rintakehääni puristaa. Pelkäsin mennä töihin, koska en tiennyt mitä siellä on vastassa. Koin työn henkiinjäämis taisteluksi, josta palkaksi sain tinniä soivat korvat, valvotut yöt ja työasioita mietityt illat ja viikonloput.

Alkuvuoden tasapainoilin kuin veitsen terällä. Pyrin tekemään mukavia asioita vapaa-ajalla ja yritin parhaani mukaan tietoisesti siirtää ajatukset pois työstä. Kävimme mieheni kanssa pyrähdyksellä vanhassa kotikaupungissamme, vietimme aikaa ystävien kanssa, suunnittelimme häitä, nautimme sukujuhlista ja pitkästä viikonlopusta kylpylässä. Sitten eräänä aamuna, siinä tietyssä vaiheessa kuukautiskiertoani, kärsin järisyttävistä vatsavaivoista. Tankkasin itseni täyteen särkylääkkeitä, jotta pystyisin lähtemään töihin. Oloni oli aika pöhnä. Minua ahdisti. Vatsaan ja reisiini särki aivan vietävästi. Olin koko viikonlopun itkenyt ja huutanut sitä tuskaa, että taas ne kuukautiset alkoivat. Taas minä vuodan verta ja minuun koskee. 

Sinä aamuna töihin lähdön sijaan minä päädyin työterveyslääkärin pakeille. Sanoin, että voin todella huonosti. Ja sillä tiellä olen nyt. 

Nukkuvan rukous ei ole päättynyt. Tämä on henkiinjäämis taistelu, ei työn, vaan sellaisen elämän puolesta jolla on merkitys. 

Tervetuloa takaisin <3

– maennika –

Kuva: Pixabay