”Minä lopetan näissä juhlissa käynnit. Nämä oli viimeiset synttärit.

Tämä on pelkkää teatteria, missä aikuiset vain tuijottavat lapsia ja niiden leikkiä, seisovat seinän vierustoilla, juovat kahvia väkinäisesti hymyillen.

Kukaan ei kysynyt taaskaan minulta mitä kuuluu. Olen niin ulkopuolinen kun olen paikalla lapsettomana. Minulla ei ole kenen kuulumisista jutella. Minulla on vain minut.

Ajan parisataa kilometriä suuntaansa, päiväseltään, karkkipussi käsilaukussa. Anna pussin sankarille. Otan kuvan uudella puhelimellani siitä kun 9-vuotias puhaltaa kakkunsa kynttilät. Käyn syömässä kakkua ja istumassa sohvan reunalla. Esitän parhaani mukaan, että tämä on ihan ok. Eikä edelleenkään kukaan tunnu tajuavan, että olen tyhjä sisältä. Että meillä on kulissit kunnossa.

Kukaan ei näe sitä, kuinka paljon näin vaivaa raahautuessani paikalle toiselta puolen Suomea. Kukaan ei osoita, että läsnäolollani juhlissa olisi merkitystä. Kukaan ei kysy kuulumisia, vaikka minä osin tahdittomasti viritän keskustelua muiden kanssa. Nämä juhlat oli nyt tässä. Nämä oli viimeiset sisarusteni lasten synttärit, joihin käytin vapaa-aikaani.” 

Olin viime kesänä niin lopen kyllästynyt olemaan tahattomasti lapseton, että ajattelin noin aivan tosissani palatessani veljeni lapsen syntymäpäiviltä kotiin. Kerroin ajatukseni ääneen miehelleni ja sanoin, että vastedes teemme viikonloppuisin sitä mitä itse haluamme, emmekä enää ikinä osallistu tilaisuuksiin, missä tunnemme itsemme kertakaikkisen ulkopuolisiksi vain miellyttääksemme muita (koska kenellekään ei tuntunut edes olevan merkitystä, olemmeko paikalla vai emme).

Lasten juhlista oli alkanut tulla minulle paha olo, surullinen mieli ja ahdistus. 

Sinä iltana itkin autossa ajaessamme kotiin. Itkin ja huusin, kirosin enemmän kuin ennen. Siinä meuhkatessani, minä syvällä sisimmässäni tajusin, että tahaton lapsettomuus oli siinä pisteessä, että kolistelin katkeruuden porteilla. Että se musta mörkö oli alkanut eristää meidät jopa minun lapsuuden perheestäni, mikä oli aiemmin ollut niin minulle kaikki kaikessa.

Aiemmin lapsettomuus oli eristänyt meidät ’vasta’ lapsellisista, lasta odottavista ja lasta ehkä yrittävistä kavereista. Minusta olisi ollut kaikista turvallisinta olla vain kahden. Ja jollakin tapaa oli turvallista olla sellaisten kanssa, jotka eivät halunneet lapsia. Paitsi sitten kiero mieleni keksi senkin, että heilläkin voisi mieli muuttua tai ’vahinko’ sattua. Niinpä pelkäsin heitäkin. Lisäksi minusta oli turvallista sulkeutua pois sosiaalisesta mediasta, ettei vain kaverin kaverin vauva-uutiset vahingottaisi minua. 

Niin. Oikeastaan minusta olisi ollut turvallisinta lakata olemasta kokonaan. Sitähän minä aina kuukautisten alkaessa toivoinkin. Että olisin voinut kuolla. Mieli oli oikeasti tosi musta. Näin vain kaksi vaihtoehtoa: A) kuolla tai B) elää ja katkeroitua. 

Ja minä en kuollut, vaan elin ja yritin olla katkeroitumatta. Välillä oli niitä päiviä kun nautin kavereiden seurasta, perheen seurasta, kaikesta. Se oli mahdollista silloin, jos ei ollut kavereiden vauva-uutisia, eikä pelkoa niistä. Mutta sitten oli myös päiviä ja viikkoja, kun katkeruuden portit kolisivat kolisemistaan. Se sattui. Sattui nähdä itsesessään sitä sellaista synkkyyttä, mitä toisissa inhosi.

Minusta katkeruus on rumaa ja katkerien ihmisten seura myrkkyä. Ja silti minä olin muuttumassa katkeraksi. Mutta ehkä pelastukseni lopulliselta katkeruudelta oli se, että huomasin sen itsessäni ja heräsin. En kerennyt valua liian syvälle, vaikka ote lipsuikin. Ja lisäksi minulla oli tukena puoliso, joka tuki ja joka esti eristäytymästä liikaa. 

-maennika-

Kuva: Pixabay