Rakkautta ensisilmäyksellä

Rakastan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Minusta on kerta kaikkisen ihanaa katsoa TV:stä, kun ihmiset ovat valmiita sitoutumaan toisiinsa juridisesti ja tekemään töitä yhteisen arjen ja rakkauden eteen. Arvostan erityisesti sarjassa syvällisiä puhuvia miehiä! He saavat kyynelkanavani aukeamaan. On ihanaa, kun joku uskaltaa mennä koko Suomen kansan eteen avaamaan sisintään. Että joku haluaa rakkautta niin paljon, että menee sen vuoksi TV:seen. 

Tämän kauden viimeistä jaksoa katoessani Antti (2.kaudelta) osoitti Suomen linnassa paikan, missä hänen elämänsä konkreettisesti muuttui. Kysyin omalta mieheltäni, pystyykö hän osoittamaan vastaavanlaista paikkaa. Kysymystä kysyessäni meitä molempia alkoi kamalasti naurattaa! Myös meidänkin elämämme muuttui kerta laakista tavatessamme. Emme sitoutuneet toisiimme sokkona juridisesti kuten Ensitreffit alttarilla -sarjan parit, mutta sitouduimme toisiimme tyhmän rohkeasti umpirakastuneina – todella siirappisten tunteiden vallassa. Silti voin sanoa, että suhteeme perustuu 50 %:sti järkeen. Kun tapasimme (tai pikemminkin törmäsimme), rakastuimme. Kun vuosien kuluessa olemme oikeasti tutustuneet toisiimme, olemme tajunneet tässä olevan järkeä ja meidän olevan äärimmäisen hyvä mach. Tunnemme toistemme heikkoudet ja vahvuudet, osaamme tukea toisiamme, pystymme ylläpitämään keskinäistä hyvää fiilistä ja meillä on pitkä lista harrastuksista, mistä me molemmat aidosti pidämme. Lisäksi jaksamme innostua toistemme jutuista ja yritämme parhaamme, jotta meillä molemmilla olisi hyvä olla.

Minun on äärimmäisen vaikea tajuta kuinka on mahdollista, että olemme olleet suurimman osan aikuisiästämme yhdessä. Ennen tapaamistamme olin aivan varma, etten voi koskaan löytää vaikuista parisuhdetta. Luulin, että minut on tuomittu sinkuksi. Ehkä siitä syystä minut valtaa joka ikinen kerta mieletön kiitollisuus, kun mietin kuinka hyvin meidän on käynyt. Että silmät aukaistessani edessäni olikin juuri Hän eikä kukaan muu. 

Näillä yhteisillä kilometreillä hämmästelen kuinka jaksamme yhä rakastaa toisiamme. Olen luullut, että olen tyyppi, joka ei pitkään jaksa katsella samaa naamaa. Ja vielä enemmän olen pelännyt, että olen kaikessa outoudessani tyyppi jota vastapuoli ei jaksa. Ehkä nämä luulot ja pelot ovat syy sille, miksi emme pidä toisiamme itsestään selvyyksinä. Saisiko sitä sanoa edes ääneen? Elämme yhdessä kuin viimeistä päivää, koska koskaan ei tiedä mikä hetki on viimeinen. 

-maennika-

(Kuvat: Pixabay)